nettikiusaaminen

Jauha vähemmän paskaa palstoilla ja toimi kuin aikuinen

Ajattelin julkaista sunnuntaina kepeän kesäpostauksen, yhden piirakkareseptin. Olo on viime aikoina ollut sellainen, etten jaksa mitään raflaavaa. En somessa käytäviä debatteja, en ärhäköitä keskustelunavauksia, en adresseja ja argumenttikiemuroita. Haluan olla kesälomalla ja antaa ennen kaikkea aivoilleni lomaa, joten postaan someen kepeitä ja hyväntuulisia kuvia ja höpinöitä. Eilen tapahtui kuitenkin jotain, joka pakottaa minut kirjoittamaan tämän tekstin. Tapaus liittyy myös kaikkeen siihen, mikä somessa ärsyttää ja näännyttää minua.

Olin palaamassa kuntosalilta kotiin. Kotikatumme on yhtä auki revittyä työmaata, joten päätin kävellä kauniimman reitin kautta. Se kulkee leikkipuiston vierestä. Kulkuni katkesi, kun säpsähdin karjahtelua ja kiroilua, joka kuului puistosta. Se on joku pullonkerääjämummo, ajattelin ja jatkoin matkaa. Huuto jatkui, ja siihen sekoittui lapsen itku. Pysähdyin.

Huutaja oli mies, ilmeisesti isoisä. Hän haukkui kahta nippa nappa kouluikäistä lasta niin ruokottomalla kielellä, etten halua toistaa sanoja. Lapset itkivät paniikissa. Mitä enemmän he itkivät, sitä enemmän mies huusi ja kiroili, hän myös tarttui lapsiin kovaotteisesti. Myös mukana ollut mummo yhtyi kiroiluun, huutoon ja lasten repimiseen.

Huuto oli jähmettänyt koko puiston väen. Lapset tuijottivat aggressiivisia isovanhempia peloissaan, aikuiset tyrmistyneinä. Kaikki ulkopuoliset olivat varmasti yhtä mieltä siitä, että näin ei saa tehdä. Lapselle ei saa huutaa tuolla tavalla, tuo on täysin eri asia kuin komentaminen. Repiminen alkoi lähennellä fyysistä kuritusta.

Siinä me olimme, kymmenet aikuiset. Kaikki samaa mieltä siitä, että tarttis tehdä jotain.

Kukaan ei tehnyt.

En yleensä puutu toisten vanhemmuuteen. Sain oman lapseni vauva- ja taaperoaikana tarpeekseni mummoista ja mammoista, jotka tulivat kaakattamaan, miten ”kauheaa on kuin pientä lasta pidetään näillä säillä pää paljaana”. Lapseni oli siinä iässä, kun kaikki päälle puetut vaatteet revitään saman tien pois. Olin pukenut tumput ja myssyn luultavasti 20 kertaa. Ulkopuolinen näki vain sen parisekuntisen, kun pipo lojui maassa ja päätti tulla kertomaan, miten paska vanhempi olen ja miten lapsia kuuluu hoitaa.

Minulle onkin yksi hailee, antaako joku lapselleen hellepäivänä janojuomaksi vettä, mehua vai limsaa, ja kuinka monta kuukautta äiti on imettänyt. En jaksa ärähtää heti, jos joku meluaa illalla kotikadullamme. Olen vapaaehtoisesti muuttanut kaupunkiin tietoisena siitä, että täällä on elämää ja mölyä. Rappukäytävässämme haisee tupakka. Se ärsyttää, mutta olen antanut asian olla, koska haju ei yleensä tunkeudu kotiimme. En siis nillitä tuntemattomille ihmisille kovin pienistä – enkä aina isoistakaan asioista.

Lapsen epäasiallinen, verbaalisesti väkivaltainen ja fyysisestikin siinä rajoilla oleva käytös on kuitenkin eri asia. En voinut katsella vierestä, kun lapset itkevät hysteerisinä ja muut aikuiset vain pälläävät vieressä. Juoksin isovanhempien perään ja sanoin rauhallisesti, mutta tiukasti, että lapsille saa vetää rajat ja ärähtääkin, mutta heitä ei saa pelotella tuollaisella kiroilulla ja repimisellä. Sananvaihtomme ei ollut kovin hedelmällinen. Isovanhemmat puolustautuivat sanomalla, että ”mutta kun toi kakara huutaa”. Niin, hän huutaa ja itkee, koska pelkää, vastasin. Kun lapsi on tuossa tilassa, huutoon ei kuulu vastata huudolla.

Tämän pidemmälle niin sanottu keskustelumme ei edennyt. Isovanhemmat kiskoivat lapset mukanaan ja painuivat matkoihinsa. Yksi tilannetta seuranneista aikuisista tuli luokseni ja kiitti, koska puutuin huutoon ja yritin tehdä asialle jotakin.

Kotimatkalla tärisytti ja itketti. Tuntui kuin olisin ollut itse lapsi, jolle aikuinen huutaa pelottavasti. Riehumisen kohteiksi joutuneista lapsista tuntui tuhat kertaa pahemmalta kuin minusta. Kysymys kuuluukin: miksi hitossa kukaan muu ei puuttunut räyhäämiseen?

Muut aikuiset olivat katselleet isovanhempien touhua puistossa luultavasti paljon pidempään kuin minä. Olin kymmenien metrien päässä tarpova ohikulkija, jonka kaukaa raikaava kiroilu pysäytti. On pöyristyttävää, että olin ilmeisesti ainoa, joka yritti lopettaa pikkulasten itkettämisen.

En halua tehdä itsestäni sankaria. Olen vuorokauden verran miettinyt, olisinko voinut tehdä enemmän. Olisiko minun pitänyt seurata isovanhempia, jotka lähtivät viemään lapsia autoon (netistä varmaan löytyisi vastaus tähänkin)? Ottaa rekkari ylös, ehkä soittaa ihan poliisille? Tilanne veti minutkin niin lukkoon, etten osannut tehdä mitään muuta, mutta yritin sentään. Ja tässä on homman pihvi, joka liittyy tekstini aloitukseen. Siihen, että olen kurkkuani myöten täynnä somessa viisastelevia, kyttääviä ja kiusaavia aikuisia, jotka seisovat tumput suorana tosielämän tiukoissa tilanteissa.

nettikiusaaminen

Somepaska, tuo ehtymätön luonnonvaramme

Vauva.fi-palstalla nähdään tällä hetkellä vaivaa naapurista, joka polttaa tupakkaa taloyhtiön grillikatoksessa (asiaahan ei kannata missään nimessä ottaa puheeksi naapurin kanssa, vaan somessa valittaminen lopettaa röökaamisen varmemmin). Haukutaan teinityttöjä, jotka pukeutuvat konfrimaatiossa ”miniriepuihin”. Riepotellaan suosittua bloggaajaa. Hesarin lähes jokaisen uutisen perässä joku haukutaan homomatuksi.

Twitterissä keskustelu naamioidaan sofistikoituneemmaksi, mutta eipä sekään meininki inhimillisyydellä ja toisen ihmisen kohtaamisella juhli. Kyseinen some tuntuu olevan omasta nokkeluudestaan lumoutuneiden, kärkkäiden toimittajien ja poliitikkojen tori. Siellä tönitään ja väärinymmärretään tahallisesti, jotta saadaan raflaava viraaliheitto aikaiseksi.

Puistonpenkeillä istui varmasti kymmeniä ahkeria palstalaisia, facebookaajia, instaajia ja twiittaajia. Ihmisiä, jotka sanovat virtuaalimaailmassa mielipiteensä imetyksestä, tumpuista, sotesta ja Jari Sillanpäästä. Jotka allekirjoittavat adresseja, linkkailevat kuvia ällöistä ravintola-annoksista ja alapeukuttavat.

Silti minä olin ainoa, joka avasi suunsa oikeassa elämässä. Meni isovanhempien sanomaan, että nyt loppuu.

En olisi saanut olla ainoa. Jonkun isovanhempien vieressä seisovan olisi pitänyt sanoa jotakin. Juu juu, kun ei se ole helppoa puhua tuntemattomille. Niin, ei ollut minullekaan. Pelotti ihan hitosti ja ahdisti jälkeenpäin, mutta yritin edes, vaikka yritykseni ei ollut täydellinen.

Tähän minä olen kyllästynyt. Munattomuuteen. Siihen, että on niin helvetin vaikeaa soittaa tuntemattomalle ambulanssia. Tsekata, hengittääkö oksennuslammikossa makaava juoppo. Vetää rajat aikuiselle, joka käyttäytyy epäasiallisesti lasta kohtaan.

Sen sijaan kärkeviä twiittejä, äimisteleviä kuvia, närkästystä, kyttääviä keskustelunaloituksia, juoruja, haukkuja ja paheksuntaa levitetään kuin mitäkin täiepidemiaa. Anonyymejä lastensuojeluilmoituksia tehtaillaan, kun lapsi leikkii yksin kerrostalon aidatulla pihalla. Tuntemattomalle besserwisseröidään ohi kulkiessa taaperon paljaasta päästä. Toisten vanhemmuutta kritisoidaan somessa jopa sen perusteella, käyvätkö he hoitamassa kauppaostokset ennen kuin hakevat lapset tarhasta vai vasta sen jälkeen.

Olen kurkkuani myöten täynnä tätä. Piikikkyyttä ja itsensä korostamista Facebookissa. Hampaattomuutta ja jalkoihin tuijottelua tosielämässä.

nettikiusaaminen

Lopeta turha länkytys ja toimi tiukassa tilanteessa

En ole mikään kansalaisaktiivisuuden mallioppilas, mutta yritän koko ajan toimia enemmän ja lässyttää vähemmän turhasta. Tätä blogitekstiä tärkeämpää on se, että sanoin miehelle, ettei lapselle saa puhua noin, hän pelkää.

Mietin hetken, viitsinkö kirjoittaa tätä tekstiä. Onko lopputulos juuri se, mikä minua vituttaa? Somessa kyllä peukutellaan, mutta tämän tekstin julkaiseminen ei saa ketään käyttäytymään eri tavalla tosielämässä. Loukkaantumaan ja loukkaamaan vähemmän Twitterissä ja Vauva.fi:ssä. Puuttumaan, auttamaan ja kuuntelemaan enemmän.

No, päätin joka tapauksessa julkaista tämän. Muistutukseksi itselleni. Jotta änkyröisin vähemmän toissijaisista asioista, kuten siitä, millaista maitoa muut juovat. Etten jaksaisi pahastua Aleksi Valavuoren twiiteistä. Siitä, että tutuntuttu on tykännyt Facebookissa ärsyttävästä päivityksestä. Kaikki tämä on turhaa. Se vie energiaani. Se saa aikaan pahan olon. Ärtyneen, vihaisen ja levottoman. Ja ennen kaikkea: se ei edistä asioita millään tavalla.

En halua vähätellä somen voimaa ja tärkeyttä, ilman sitä meillä ei olisi esimerkiksi #metoota. Mutta sadasta hastagista, adressista ja älähdyksestä ehkä yhdellä on merkitystä, yksi synnyttää tärkeän muutoksen. Todella suuri osa somehälystä, jota luomme ja kulutamme, on turhaa. Se luo negatiivisuutta ja yliaktivoi, mutta velloo silti paikallaan kuin mutainen rantavesi.

Olen päättänyt, että ainakin kesälomani ajan osallistun vähemmän someäimistelyyn. Jo kolmen viikon jälkeen oloni on huomattavasti parempi. Iloisempi, keskittyneempi ja levollisempi. Ukalsin olla se, joka avasi suunsa eikä vain kauhistellut Facebookissa, miten hirveä tilanne oli kuulkaa äsken puistossa, on se kumma jaadijaadijaa.

Tavoitteeni ei ole se, että tämä teksti saisi satatsiljoonaa klikkausta ja voisin esitellä Google Analyticsin lukujani polleana jollekin yhteistyökumppanille, joka antaa minulle rahaa. Toivon, että luet tekstin ja ajattelet. Se on tärkeämpää kuin peukut ja somejaot. Toivon, että läyhäät vähemmän yhdentekevistä asioista. Toivon, ettet kiusaa, häiriköi ja panettele. Toivon, että olet sen sijaan tosielämässä aktiivinen silloin, kun sitä tarvitaan. Kun pitää soittaa ambulanssi, mennä väliin tappeluun tai kysyä ystävältä, onko kaikki ok.

Nyt julkaisen tämän tekstin. Se, mitä sille tapahtuu somessa ja miten sitä kommentoidaan, on samantekevää. Menen olohuoneeseen katsomaan jalkapalloa perheeni kanssa. Menen väliin seuraavallakin kerralla.

Mutta hei, saa tulla juttelemaan aiheesta kasvokkain, jos näet minut jossain.

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*