Lumeton joulukuu. Oikeasti. Perkele. Itkettää. Kun minä vain haaveilen tästä.
Ja kun todellisuus on parhaimmillaan tätä.
Silloin tarvitaan puilla lämmitetty mökki, kellanpunaista valoa ja viinipulloja. Runsaasti valkosipulia ja timjamia, kreikkalaista musiikkia ja viime kesän matkamuistojen kertaamista, haaveita uusista reissuista. Tarvitaan stifadoa, tsatsikia, viininlehtikääryleitä, uunissa muhineita munakoisoja ja kasvispataa, täytettyjä tomaatteja, marinoituja voipapuja ja kesäkurpitsa-juustopihvejä. Tarvitaan niin paljon fetaa ja oliiviöljyä, että määristä en kehtaa edes puhua.
Tarvitaan kiireetöntä Hesarin lukemista, saunaa, hölmöjä tv-sarjoja, läheisiä ihmisiä ja jutustelua pikkutunneille. Sitä tunnetta, kun heräät aamulla Ouzo-pöperöissä ja suussasi maistuu kynsilaukka.
Huoh.
Kun ei tästä tahdo selviytyä; joka vuosi sama tuska. Aina suunnittelen, että nyt painetaan villasukkien ja punaviinin, dekkareiden ja leipomisen voimalla. Kattia kanssa. Lokakuun puolivälistä vuodenvaihteeseen vallitsee henkinen ja fyysinen matalapaine, kuin muhisi syvällä märässä kompostissa. Mikään ei huvita, mikään ei piristä. Ja toisin kuin kaamosmasentuneille yleensä, minulle ei tahdo ruokakaan maistua. Kaikki kylmät, kypsentämättömät, terveelliset ja kevyet ruoat, hahhhahhahhhh!
Että tuu sit keväällä selittään niistä raakakakuista ja salottispuleista.
