Kulinaristia leikkivä pitävä nirppanokka ruoskii itseään

Hesarin Torstai-liitteessä oli tänään ajatuksia herättelevä sitaatti. Kokki ja catering-yrittäjä Pipsa Hurmerinta lausuu viisaasti:

”En ihan ymmärrä sitä, kun ihmiset selittävät ylpeänä, etteivät ole maistaneet jotain einesjuttuja. Sen sijaan, että käyttäisimme energiaa einesruuan haukkumiseen, voisimme miettiä, mitä suomalaisen ruokakulttuurin eteen voisi oikeasti tehdä.”

Bravo! Tämä osui ja upposi monestakin syystä.

Kirjoituksistani tulee varmasti selväksi, että en ole einesten ylin ystävä. Tympäännyn, jos ruoka neuvotaan maustamaan oikeiden mausteiden ja yrttien sijaan maustetulla ruokakermalla. En innostu kauheasti sellaisista mausteseoksista kuin tacomauste tai grillimauste, saati sitten yleismauste, koska sekoituksissa on usein reilusti suolaa. Ruoka tulee pahimmillaan tuplasuolattua, eikä ihmisen tarvitse opetella erottamaan ja nimeämään eri makuja (kuten chili, maustepippuri, kurkuma tai inkivääri), koska mausteet on sekoitettu geneeriseksi jauheeksi. Käytän harvoin liemikuutioita, ja ehta einesannoskin on tainnut tulla syötyä viimeksi pari kuukautta sitten.

Mutta.

Mausteseokset, maustetut ruokakermat ja tuorejuustot ovat käteviä vaikkapa mökillä, jossa kokataan harvemmin. Mausteetkin pilaantuvat, joten on parempi ostaa kaappiin se yksi grillimauste kuin haalia kymmenen purkkia, joista osa jää yhden reseptikokeilun jälkeen lojumaan laatikkoon. Ja se, että tekee itse ruokaa, jonka maustaa liemikuutioilla ja ”kolmen juuston extrakevyellä ruokakermalla”, on parempi vaihtoehto kuin se, että a.) syö joka päivä kebsua, b.) syö joka päivä kallista äitien tekemää tai c.) jättää syömättä.

Blogini alkutaipaleella kirjoitin jo einesten tuunaamisesta. Toistan nyt sen, mitä olen jankuttanut lukuisia kertoja. Itse eineksen ideassa ei ole mitään pahaa. Einekset eivät kuitenkaan ole hyvää pääravintoa, koska niissä on usein hirveästi suolaa ja rasvaa, todella vähän proteiinia, ja annoshinta kirpaisee. Einesannoksesta voi kuitenkin saada ihan mukiinmenevän lisäämällä siihen proteiineja (pavut, tofu, raejuusto) ja laittamalla lautaselle reilusti kasviksia.

Muistelen, että jossain vaiheessa ruokablogeissa tai Facebookissa väiteltiin siitä, pitäisikö kotikokkaajien, etenkin bloggaavien sellaisten, tehdä majoneesi itse. Osa keskustelijoista oli aika jyrkkiä. Eihän se majoneesi vaadi kuin pari minuuttia, vispilän, kananmunan, etikkaa, sinappia, öljyä ja suolaa.

Kotitekoisissa salaateissa itse tehty majoneesikastike on salaatin sielu. Mutta jos majoneesi ei ole ruoassa  hallitsevassa osassa -tyyliin sitä tulee vain ruokalusikallinen- en viitsi tehdä majoneesitippaa itse. Majoneesin kotitekoisuus ei kuitenkaan ole keskustelun pihvi. Majoneesitilkasta vääntäminen on esimerkki siitä, minkä Hurmerinta kiteytti hienosti. Kokkaamisen riemun sijaan keskitymme liian usein kaikkeen siihen, mikä on oikea tai väärä tapa tehdä ruokaa, mitä emme mistään hinnasta suostuisi syömään, mikä on laiskaa, mikä junttia ja niin edelleen.

En todellakaan väitä olevani tässä suhteessa mikään jeesus. Marinavaihde ja egotrippailu lipsahtavat ikävän usein päälle. Välillä onkin hyvä havahtua siihen, miksi minä oikein valitan. Olenko oikeasti näin valtavan huolestunut suomalaisesta ruokakulttuurista, vai yritänkö korottaa itseni mikropizzalla elävien junttien yläpuolelle?

Kyllä se taitaa valitettavasti olla niin, että jälkimmäinen on oikea vastaus.

Valitsematta jättäminen on vielä suurempi etuoikeus kuin valitseminen. En nyt tarkoita sitä, että allergian rajoittama ruokavalio olisi ylellisyyttä. Luksusta on se, että täysin terve ihminen voi vapaaehtoisesti siirtyä gluteenittomalle ruokavaliolle, ja alkaa sitten kovaan ääneen messuta, miten kamalaa vehnäpaskaa nää juntit suomalaiset syö. Tulisieluisesta nirsoilusta tulee ikävällä tavalla mieleen uskonto tai ääriliike. Ihmiset jaetaan ”hyvän sanoman” oikeutuksella meihin ja niihin, kulinaristeihin ja uusavuttomiin luusereihin, luomuenkeleihin ja luonnontuhoajiin.

Onpahan tuokin yksi tapa kohottaa itsetuntoaan. Kokkaamisen ilosanomaa se tuskin edistää niiden keskuudessa, jotka pelkäävät laittaa ruokaa, eivät ole siitä kiinnostuneita tai arastelevat uusia makuja.

Onneksi on sentään lihapiirakat. Ne palauttavat minut maanpinnalle aina, kun jeesusvaihde iskee päälle. Rakastan grilliltä ostettua lihapiirakkaa nakkien ja ihan sieltä purkista lätkäistyn kurkkusalaatin kera. Kylkeen vielä pari desiä koneellisen äidin lypsämää riistomaitoa. Nautitaan syvällä hartaudella pakkasyössä, siinä puoli viiden maissa aamulla.

Se on taivas.

PS. Muistathan seuraavan kerran kokatessasi, että kookosmaitokin on tavallaan eines, säilyke ainakin. Siis eiks kaikki todellakaan osta tuoretta kookospähkinää, halkaise sitä ja käytä ihan aitoa mehua currykastikkeessa? Ai kauheeta!

 

3 kommenttia

  1. Megaisot päännyökytykset!

  2. …halkaise sitä, riivi valkoista hedelmälihaa hiki päässä irti kuoresta niin, ettei siihen jää yhtään ruskeaa, raasta sitä sormet verillä ja vaiva raastetta veden kanssa, että saisi kookosmaitoa? Eikö tosiaan?

    • Hei kyllä nyt yhden ruokalusikallisen takia pitäisi, eihän toi oo vaiva eikä mikään. Minä toki kasvatan myös itse omat kookospähkinäni parvekkeelle askartelemassani minisiirtolapuutarhassa. On niil luamua nääs!

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*