porkkana-makkarapasta

Lihomme, koska syömme tunteettomasti, Hanna Partanen

Olin pyhästi päättänyt olla blogilakossa koko pariviikkoisen lomani. Perjantai-ilta futispelin alla ei ole hedelmällisin postausajankohta, mutta en malta pitää hikisiä räpylöitäni erossa näppäimistöltä. En tämän Hanna Partanen -kohun aikaan, en nautittuani taas yhden erinomaisen kreikkalaisen illallisen.

Lyhyt kertaus kaikille, jotka eivät tapausta tunne. Ravitsemusterapeutti Hanna Partanen kommentoi suomalaisten ruokailutottumuksia Hesarissa pari päivää sitten. Suomalaisten paino-ongelmat johtuvat Partasen mukaan osittain siitä, että herkuttelemme liikaa. Partasen mukaan olisi turvallisempaa syödä enemmän keskinkertaista arkiruokaa, joka ei himota niin paljon, että lautanen pitäisi ladata äärimmilleen.

Tänään Partanen tarkensi lausuntojaan Me Naisissa. Uusi haastattelu osittain lieventää Hesarin jutun aiheuttamaa hämmennystä, osittain hämmentää entistä enemmän. Me Naisten jutussa Partanen puolustaa einesaterioita, koska ne auttavat liikaa syöviä ihmisiä hahmottamaan, millainen normaali annoskoko on.

Olen eri linjoilla Partasen kanssa monista asioista. Mielipiteemme lähtevät radikaalisti eri suuntiin jo tässä Partasen sitaatissa:

”Aiemmin ruoka oli meille vain polttoainetta. Ihmiset söivät sitä, mitä oli saatavilla, että jaksoivat tehdä töitä. Nykyään meillä on varaa yhä parempaan ruokaan. Se on johtanut siihen, että ruuasta on tullut nautinnon lähde ja stressin laukaisija.”

Minun mielestäni ruoka ei ole Suomessa vieläkään nautinnon lähde. Ahmimme ruokaa edelleenkin polttoaineena, kuin olisimme susilaumaa kivireppu selässä pakenevia maatyöläisiä. Katsokaapa toimistotyötä tekevien ihmisten annoskokoja työpaikkaruokaloissa. Lautaselle kahmaistaan jopa puolen kilon viipale tikkuiseksi kärähtänyttä uunilohta tai suolatonta makaronilaatikkoa. Sitä arkiruokaa, jonka tylsyyden pitäisi Partasen mielestä tappaa liika ruokahalu.

Hyvin syöminen tarkoittaa Suomessa edelleenkin sitä, että syödään paljon. Ulkona syöminen tarkoittaa usein Hesen hamppareita tai ABC:n possunleikettä. Parin hengen taloudessa saatetaan vetäistä 10-kiloinen joulukinkku sen sijaan, että syötäisiin parina iltana maltillinen annos paikalliselta metsästäjältä ostettua peuraa tai kotimaista poroa.

Valtavien annoskokojen lisäksi meitä riivaa välipalavimma. Liikumme vähemmän kuin isovanhempamme, mutta natustamme jatkuvasti ties mitä turvapatukoita, ETTEI HERRANJUMALA VERENSOKERI VAAN ROMAHDA. Hammaslääkärituttuni hoitavat parivuotiaita lapsia, joiden maitohampaat ovat juureen asti mädät, koska lasten suussa jyllää jatkuva happohyökkäys. Pitää saada mehua, maitoa, leipää, naksuja ja jugurttia.

Ongelmamme ei ole se, että söisimme liian hyvin. Syömme edelleen liian huonosti.

Syömme liikaa ties missä ja ties miten tuotettua lihaa. Syömme liian vähän kasviksia ja palkokasveja, liikaa sokeria ja valkoisia jauhoja. Mussutamme liikaa suolaisia marinadeja ja liian vähän yrttejä. Emme mieti tarpeeksi ruoan vaikutusta terveyteemme ja perintöä, jonka ruokailutottumuksemme jättävät seuraaville sukupolville. Väännämme vitsejä kivenhalaajista. Huononkin ruoan ylensyöminen on jonkinlainen miehen mitta.

Mielestäni suurin ongelma on se, että emme kunnioita tarpeeksi ruokaa, ympäristöämme ja itseämme. Syömme itsemme hautaan jättiannoksilla ja sipseillä, mutta kotikokkien taidoissa on kovasti petraamista. Jos valtavan herkullinen ruoka olisi Partasen kuvailema ongelma, marketeissa olisi puolet enemmän tuoretta kalaa ja puolet vähemmän sipsejä.

Ymmärrän, että kärjekkäimmät kriitikot ovat tulkinneet Partasta innoissaan aika ronskisti väärin. Silti minäkin lukeudun kriitikoihin. Ovatko mikroateriat todellakin paras keino opettaa annoskokoja ihmiselle, joka syö liikaa?

Hanna, tässä yksinkertainen vinkki: keittiövaaka. Ei maksa paljon Clas Ohlsonilla. Vaa´asta on keittiössä muutakin apua, kun opetat ihmisiä tutustumaan ruokaan ja hallitsemaan sitä sen sijaan, että ruoka hallitsee heitä.

Myös klassinen lautasmalli toimii pomminvarmasti. Otetaan keskikokoinen lautanen, täytetään se puoliksi lämpimällä ruoalla ja puoliksi vihanneksilla. Ei juksata siten, että ruokakasa tutisee kuin pyramidi, ja vihannesten osio korvataan yhdellä suurella salaatinlehdellä.

Olen nyt toista viikkoa Kreikassa, ja jos tulkitsisin Partasen lausuntoja änkyrätyyliin, voisin sanoa syöneeni järkyttävän huonosti – siis hyvin. Olen syönyt joka päivä herkullista ruokaa. Niin ihanaa, että tekisi mieli nuolla lautanen. Olen syönyt joka päivä makeaa. Olen juonut joka päivä alkoholia. Silti en usko painoni juuri nousseen. Jos se on noussut, kyse lienee suurimmaksi osaksi kuuman ilmaston aiheuttamasta turvotuksesta. Miten tässä voi onnistua? Kas näin:

  • Syömme sosiaalisesti. Emme tilaa suomalaiseen tyyliin jokaiselle omaa alkupalaa ja pääruokaa, vaan jaamme annokset. Seurueessamme on seitsemän ihmistä. Tilaamme keskimäärin neljä alkupalaa ja neljä pääruokaa. Syömme siis ruokailijaa kohden vähemmän kuin suomalaisessa ravintolassa. Ruokailun ohessa keskustellaan ja vietetään iltaa. Kylläisyydentunne ehtii tulla, toisin kuin silloin, kun ruoka ahmitaan alle vartissa.
  • Pieni olut riittää ja ison voi jakaa kahteen pekkaan. Lasillinen viiniä piisaa. Lounaalla ei tarvitse juoda alkoholia.
  • Emme napsi välipaloja. Kolme tai neljä ateriaa riittää leppoisiin lomapäiviin, vaikka kävelemme ja uimme paljon. Kukaan ei ole vielä pyörtynyt verensokerin romahduksen vuoksi.
  • Paikalliset leivonnaiset ovat överimakeita, joten yhdestä leivoksesta riittää kolmelle. Tarjolla on myös paljon minileivonnaisia. Jenkeistä Suomeen rantautuneita jättimuffinsseja on paljon vähemmän.
  • Emme ahmi, koska tiedämme saavamme ruokaa aina, kun tarvitsemme sitä. Kukaan ei varasta ravintoamme, eivätkä kaupat ole menossa ikuiseen lakkoon.

Lopuksi vielä kärjistetty esimerkki, joka kuvaa Partasen ruokasuhteen ongelmaa. Ylensyöminen on addiktio, johon liittyy usein vakavia henkisiä ongelmia, kuten masennusta, heikko itsetunto tai ihmissuhdepulmia. Tiedän tämän, koska olen ollut ylipainoinen lapsi, joka lääkitsi yksinäisyyttään ja arkuuttaan ahmimisella.

Addiktioon voidaan kehittää erilaisia korvauslääkkeitä, mutta ne ovat loppujen lopuksi vain korvauslääkkeitä. Niin Subutex, nikotiinilaastarit kuin tylsä ruokakin. Nikotiinilaastari ei selvitä tupakoijalle, miksi hän kokee tarvitsevansa hermosauhut stressaavissa tilanteissa. Mauton mikroateria ei auta ylensyöjää oivaltamaan, mitä haavaansa hän lääkitsee ruoalla.

Ihminen, joka on ateriansa herra, voi jättää herkullistakin ruokaa lautaselle tullessaan kylläiseksi. Hän tietää, ettei ruoka ratkaise hänen henkisiä ongelmiaan. Hän uskoo siihen, että jääkaappi on keittiössä yhtä vakaasti kuin maanantain jälkeen tulee tiistai. Sitä ei siis tarvitse tyhjentää hätäisessä hekumassa.

Lopuksi vielä lyhyt puolustuspuhe Partasen mainitsemalle jauhelihakeitolle. Hyvä jauhelihakeitto on ihanaa, vaikka se ei ehkä ole stailaamattomana maailman kauneinta ruokaa. Aivan samoin makaronilaatikko ja hernekeitto. En tiedä juuri hekumallisempaa ateriaa pakkasessa tehdyn kävelyretken jälkeen kuin kuuma, lapsuusajoista muistuttava keitto ruisleivän ja juuston kera. Se on niin hyvää, että tekisi mieli syödä koko kattilallinen.

En kuitenkaan syö, koska haluan nautiskella vielä monena päivänä.

Ihan yhden lusikallisen vain otan lisää. 🙂

 

 

 

 

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*