Luodaanpa ruokahommien jälkeen katsaus lomamme muuhun hengailuun. Sää oli pitkääperjantaita lukuun ottamatta erittäin brittiläinen. Otimme ainoasta aurinkoisesta hetkestä kaiken irti ja hengasimme pihalla. Englannissa oli jo täysi kevät, ja löysin jopa vuoden ensimmäisen leppäkertun.
Kaverimme asuvat juuri sellaisessa punatiililähiössä, jossa kaikki asuvat idyllisissä brittisarjoissa. On suihkulähteillä ja puutarhatontuilla somistettuja takapihoja. Kojuja, joissa myydään itse tehtyä hilloa ja limonadia. Aitojen ja roskalaatikoiden päällä kiskottelevia kissoja, tweed-takkisia pappoja.
Vaikka kaverimme asuvat maalaiskylässä, vain kivenheiton päässä on kiva pieni keskusta. Siellä on K-marketin kokoinen kauppa, apteekki, intialainen ja kiinalainen ravintola, fish´n´chips -paikka ja pari pubia. Siis kaikki, mitä vaaditaan sujuvaan arkeen. Lähikaupasta voi hakea jääkaappiin täydennystä ja laiskoina viikonloppuina voi turvautua noutoruokaan. Päätään voi tuulettaa mukavassa oluttuvassa.
Sen lisäksi, että maalaiskylässäkin on kohtalaiset palvelut, kaverimme nauttivat sellaisesta luksuksesta kuin ruoan kotiinkuljetuksesta. He tilaavat koko viikon safkat kerralla Tescosta, ja lähetti tuo ne kotiovelle. Maalla asuminen ei siis tarkoita hervotonta autorallia. Ai niin, kerrotaan nyt vielä sekin, että heidän lapsensa koulu on kävelymatkan päässä.
Käyskennellessäni naapurustossa aloin taas haikailla idyllisen puutalon ja linnunlaulun perään. Muistin myös kaikki syyt, miksi suomalainen lähiöasuminen on minun makuuni liian hankalaa. Tulin kateelliseksi miettiessäni, miten miellyttävää se voi olla niissä maissa, joissa väestötiheys on suurempi ja palveluita enemmän.
Yritimme selvittää syksyllä, kuljettaisiko joku marketti Tampereella ostokset kotiin. No ei kuljeta. Tätä luksusta on tarjolla vain Stadissa. Entä voisiko ostokset tilata ja maksaa etukäteen netissä ja käydä vain hakemassa valmiiksi pakatut ruokakassit?
Voi. Yhdessä ainoassa marketissa. Lielahdessa. Joka on kaupungin toisessa päässä, joten ajomatka söisi verkkoshoppailun mahdollistaman aikasäästön.
En yksinkertaisesti voi muuttaa tässä maassa lähiöön, saati sitten maalle, koska elämä on ihan tarpeeksi kiireistä ja kuormittavaa jo nyt, vaikka kaikki kaupat ovat parin korttelin päässä. Suomessa syrjäisten asuinalueiden palvelut tarkoittavat yleensä kehnoa kebabbilaa, tunkkaista baaria ja hehtaarimarkettia. Ihmiset viettävät aikaa kotona tai Ideaparkissa, koska mitään muuta ei yksinkertaisesti ole. Ei kivoja kahviloita tai sellaisia pubeja, joissa humaltuminen ei ole itsetarkoitus, ja oluen kanssa saisi muutakin ruokaa kuin suolapähkinöitä.
Mielestäni on väärin, että omassa talossa luonnon lähellä eläminen tarkoittaa sitä, että sen oman talon lisäksi lähellä ei ole juuri muuta. Paitsi naapurin talo. Jos palveluita on, ne keskitetään hervottomaksi halliryppääksi pellon keskelle. Piipahda siinä sitten ostamaan täydennystä, kun heviosastolta joutuu suunnistamaan maitohyllylle kompassin kanssa. Foodora ja Wolt toimittavat ruokaa vain parin kilometrin säteelle keskustasta, joten lähiössä kotiinkuljetuksena saa yleensä vain pizzaa.
Olen mietiskellyt tätä usein ajaessani lapsuudenmaisemissani Messukylässä. Idyllinen omakotitaloalue sijaitsee vain kivenheiton päässä keskustasta. Lähipalveluiden määrä on siitä huolimatta nolla. Grillikin on vissiin sulkenut luukkunsa, joten maito-ostoksille on poikettava Kalevan Prismaan tai Turtolan City-marketiin.
Kun Suomessa puhutaan urbaanista elämäntavasta, joku alkaa heti ulista keskustan saasteista ja todellisuudesta vieraantuneista hipstereistä. En minä tarkoita urbaaniudella sitä, että haluaisin elää mölyn ja pakokaasujen keskellä.
Tarkoitan sitä, että en jaksa enkä halua tehdä kaikkea itse. Olen valmis maksamaan siitä, että joku tekee osan asioista puolestani. Tarjoaa minulle kupillisen hyvää kahvia kivassa miljöössä ja napsauttaa musiikin taustalle. Tarkoitan urbaaniudella sitä, että joudun ihmisten kanssa sen verran tekemisiin, että älyän avata suuni kaupan kassalla ja bussissa. Urbaaniuden lisäksi minäkin kaipaan ruohon tuoksua ja lintujen liverrystä, enkä tajua, miten hitossa nämä asiat muka sulkevat toisensa pois?
Jotta valitusvirteni olisi täydellinen, itketään vielä sitäkin, miksi Suomessa rakennetaan niin vähän uusvanhaa tyyliä? Kaikki uudet talot ovat kuutioita valtavine lasiparvekkeineen. Juu juu, kaikkialla maailmassa on omat Tshernobyl-lähiönsä. Mutta Brittilän uudisrakentamisessa näkee hieman enemmän erkkereitä ja romantiikkaa.
Mutta jos edes ne ruokakassit voisi tilata kotiin, tai edes kaupan kassalle. Siihenkin olisin tyytyväinen.
Sitten vähän fiilistelyä paatoksen päälle. Ehdimme tutustua sekä Saffron Waldenin vanhaan markkinakaupunkiin että Cambridgeen. Sää oli aika kamala molempina kaupunkipäivinä, mutta räpsin silti muutaman ruudun. Saffron Waldenissa kuvaaminen oli aika hankalaa, koska kadut ovat kapeita ja talot lähekkäin. Rakennuksista oli vaikea saada kuvia, koska en päässyt pakittamaan riittävän kauas.
Nyt edessä on pakokaasujen täyttämä hipsterviikonloppu. Se sisältää puistoilua, piipahduksen kauppahalliin ja pari lasillista viiniä. On se vaan niin kauheen todellisuudesta vieraantunutta toi punavihreän eliittikuplan elämänmeno.
Jippikaijee, sain juuri korvanappiini tiedon, että Koivistonkylän Prismaan on juuri tullut tuo nettitilauspalvelu!
Olen samaa mieltä. Muistan kun jo lapsina Espoossa haaveilimme, että tyhjälle tontille rakennettaisiin kioski. Tai kahvila. Tai kauppa. Ihan mitä tahansa muuta kuin uusi omakotitalo. Ja silloin sentään oli vielä postitoimisto ja Varuboden lyhyen pyörämatkan päässä!
Minun lapsuudessani ja nuoruudessani Messukylän Viialassa, jossa asuin, oli tasan Siwa ja City-market. Kirjastoauto tuli joka toinen viikko ja odotin sitä kuin kuuta nousevaa. Hengasimme koulun jälkeen Cittarissa. Luimme nuortenlehtiä aina, kun myyjien silmä vältti ja huijasimme irtokarkkivaakaa. Oli ihanaa, kun sain alkaa noin 12-vuotiaana käydä yksin kaupungilla. Kävin pääkirjastossa, kahviloissa ja jäätelöllä. Voi että se oli jännää.
En ymmärrä tätä suomalaista tapaa suunnitella palveluita ja asuinalueita. Voisin ihan heittämällä muuttaa kerrostalosta rivariin tai omakotitaloon, ellei se tarkoittaisi sitä, että elämäni on sen jälkeen erittäin riippuvaista autoilusta, ja ajamiseen menee päivittäin paljon aikaa. Ja sitten vielä enemmän, kun lasta pitää kuskata harrastuksiin.
Unelmieni asuinmuoto olisi idyllinen kaupunkimainen lähiö, jollaisia löytyy suuremmista kaupungeista. Pikkukaupunki ison kaupungin sisällä. Semmoinen, josta on varaa hankkia talo omalla pihalla, mutta kun pää hajoaa kotihommiin, voin piipahtaa kulmakuppilaan kahville/oluelle ja lukemaan lehdet ja napsimaan vaikka jotain tapaksia.
Tampereella Hervannassa on yritetty totetuttaa tätä kaupunki kaupungissa -ideologiaa. Siellä on aika kiva Pietilöiden suunnittelem kirjasto ja kauppakeskus, mutta palvelut ovat hyvin vahvasti sitä kebabbila- ja kaljakuppilatasoa. Duon kauppakeskuksessa on sentään Linkosuon kahvila, josta saa nykyään hyviä salaatteja ja erikoiskahveja. Hervannassa on myös uimahalli, mahtava luonto ja pyörätiet. Mutta se arkkitehtuuri…. vanhat kerrostalot ovat betonikuutioita ja uudet näitä hypermoderneja lasimöhkäleitä. Kun kerran suomalaiset ovat olevinaan niin maanläheisiä, miksi meidän arkkitehtuurissamme ei ole luontoviittauksia? Miksi luonnon keskelle kohoaa rakennuksia, jotka ovat tosi räikeässä ristiriidassa sen pelto- ja metsämaiseman kanssa?
Olen miettinyt kovasti unelmieni asuinaluetta. Tällä hetkellä se taitaa olla Käpylän tai Petsamon kaupunginosa noin kilometrin päässä nykyisestä kodistamme. Ihania (ja ihanan kalliita) puutaloja metsän ja Näsijärven kupeessa, silti suht lähellä Tammelantoria. Mutta kyllä ne palvelut voisivat lähempänäkin olla.
Minä en asu stadissa, vaan viereisessä kaupungissa. Ei se nyt ihan yhtä idyllistä ole kuin mitä kuvailit, mutta on ihan mukava asua (viljellyn) pellon ja pienen metsän vieressä, omalle viljelypalstalle lyhyt kävelymatka, samoin lasten kouluun (ja sitä ennen hoitopaikkaan). Ja ruuat tuodaan kotiin, on tuotu jo monta vuotta. Auto on, mutta ei sitä käytetä juuri muuhun kuin mökillä käyntiin, kun muuten kuljetaan pyörällä tai julkisilla joka paikkaan (no käytiin me tänään Sipoonkorvessa autolla). Mutta joo, kaikkea ei voi saada, työmatka on vähän turhan pitkä. Onneksi on etätyömahdollisuus, se vähän jeesaa. Ja se, että työpaikaan lähellä on vaikka minkälaista ruokakeidasta 😉
Me olemme jo jonkin aikaa tilanneet kerran viikossa ruoat nettikaupasta kuljetuksella kotiin. Siis vaikka lähimarketti on tuossa 50 askeleen päässä kotiovesta. Se tuntuu silti luksukselta, kun joku tuo ostokset ovelle. Parasta on kuitenkin, kun saa rauhassa koneen vieressä keräillä ainekset kasaan ja sitten viikolla on peruspöperöt valmiina. Minua aina vähän ahdistaa noissa isommissa marketeissa ja ostoksista jää joka kerta puuttumaan jotain oleellista tai mukaan lähtee jotain tarpeetonta heräteostoksena.
Nyt voidaan mennä täydennysostoksille vaikka vähän fiilistelemään, kun ei ole sitä vuorta kerättävänä kärryyn.
Onkohan tämä samansukuinen kysymys kuin miksei suomalaisella maaseudulla voi olla loistoravintoloita? Sellaisia jotka ovat ”kiertomatkan väärti” tai ”kannattaa ajaa vartavasten” Michelin-termeillä? Niin kuin Italiassa, Espanjassa, Ranskassa jne.
Tuli Merja mieleeni noista Michelin-rafloista eräs Ruotsissa, aivan keskellä skutsia sijaitseva Michelin-ravintola. En muista sen nimeä, mutta lähellä Norjan rajaa taisi olla. Ruotsissa kaikki on paremmin, niillä on jopa tähti maaseudulla! 😀
Mä aion nyt kokeilla tuota Koivistonkylän Prisman noutopalvelua, kun kuulin, että se on aloittanut. Haen ihan mielelläni viikonloppuna tuoreen kalan kauppahallista, mutta arki-iltoina olen niin turkasen väsynyt, että mitä vähemmän aikaa tarvitsee tuhlata kaupoissa pyörimiseen ja mitä enemmän sitä voi käyttää kokkailuun, syömiseen, liikuntaan, löhöilyyn ja kirjoihin, sitä tyytyväisempi olen.