Mistä elämässäsi maksat?

Mietin tuota kysymystä aina, kun ajaudun keskustelemaan aiheesta ”miten sulla on varaa syödä noin usein ulkona”. Joskus ihmettelen sitä itsekin. En ole koskaan ollut millään mittapuulla hyvätuloinen, parhaimmillaan keskikastia. En voi perustella ravintolaharrastustani edes puolisoni tuloilla, koska maksan ainakin kaksi kolmasosaa ulkona syömisistäni omasta pussistani.

Jonkin aikaa sitten havahduin siihen, että kulutan nykyään itse asiassa vähemmän kuin opiskelijana, jolloin raha oli todella tiukassa. Elämäntyylini on kuin varkain hioutunut hyvin yksinkertaiseksi. Joku kuvailisi sitä ehkä tylsäksi. Minun mielestäni se on vapauttava ja ruokkii luovuutta. Kun arki ruksuttelee eteenpäin melko rutiininomaisia raiteita pitkin, vapautuvat aistit ja aivot kirjoittamiselle, ajattelulle ja olemiselle.

Olipas taas kovin filosofista scheibea, sori. Yritän olla tästä eteenpäin taas vähän yksinkertaisempi. Tarkoitus on siis pohtia ylimalkaisesti:

  • Miksi ravintoloissa syöminen on ihmisten mielestä kallista?
  • Mihin ihmiset panevat ne rahat, joita heillä ei ole varaa sijoittaa ravintoloihin ja ruokaa?

Metodini on niinkin kattava ja luotettava kuin omaan sosiaalipornoharrastukseeni (kaikenkarvaisten Facebook-ryhmien, nettisaittien ja reality-hutun suurkulutus) pohjautuvat havainnot. Eli se kuuluisa ”musta ny tuntuu tältä ja siks se pitää paikkansa nääs nääs nääs”.

Ihmiset käyttävät hämmentävän paljon rahaa kaikenkarvaiseen elektroniikkaan. Siis taulutelevisioihin, puhelimiin, padeihin, mitä näitä kuumuutta ja valoa hönkiviä ledilättyjä nyt onkaan. Minulla on sellainen vamma, että tunnen sielukumppanuutta lähinnä 1800-luvun venäläisen ylimystön elämäntavan kanssa. Haluaisin vain huokailla pitkästystäni ja tanssahdella klaveerimusiikin tahtiin. En ymmärrä piiruakaan kaikista niistä tableteista, lätkistä ja biteistä, jotka ovat kuulemma kauhean tärkeitä.

Nyökyttelen tietäväisesti, kun joku selittää, miten jonkun jutun voi hoitaa kätevästi mobiiliappsin kautta. Oikeasti en ymmärrä hevon helvettiä yhdestäkään mobiilipalvelusta. Minä haluaisin juoda teetä sisätiloissa ja kikatella sulilla koristellun viuhkan takaa, kun romanttisen uskollinen palvelijani (kärsivä maaorja) kantaa minulle Fabergén kultamunia iltapäivän korujenlajittelutuokiota varten. Olen ostanut uuden puhelimen viimeksi ehkä vuonna 2007. Kun se hajosi, olen saanut käytetyn puhelimen aina joltain armeliaalta läheiseltä, ja nämä naarmuuntuneet Noksut ovat riittäneet minulle hyvin. En suostu maksamaan pesoakaan siitä, että voin lukea sähköpostini puhelimella. Mieluiten käyttäisin pullopostia. Tietokoneeksi minulle riittää mikä tahansa poljettava puumasiina, kunhan sillä voi kirjoittaa, ja pääsen selaamaan mielenterveydelleni tärkeitä roskapalstoja. Sekään ei haittaa, jos sivun latautumisessa kestää hetken. Kyllä se BB-Nixu siihen ruutuun ennemmin tai myöhemmin ilmestyy.

Materiapakkomielle tulee varkain kalliiksi. Luin juuri erästä nettipalstaa, jossa keskusteltiin siitä, miten köyhillä on varaa uusimpiin puhelimiin, padeihin, silikoneihin, autoihin, kiristyksiin, vahauksiin, korostuksiin ja supistuksiin. Siis kaikkeen siihen, jota minä tuijotan kuin ymmärtämätön lapsi. Kun en vaan tajua.

Ratkaisu kulutushypen ja köyhyyden väliseen ristiriitaan on kuulemma simppeli: osari eli osamaksu. Sellaisella voi nykyään hommata itselleen jopa uudet tissit. Kun lyhentelee joka kuukausi bosiaan, tablettia, autoa, taloa, Michael Korsin kelloa, selkään naulattua tribaalitatskaa ja erinäisiä hileitä, dimageja ja pidennyksiä, ei jää kauheasti rahaa toissijaisiin menoihin. Niin kuin vaikka ruokaan ja silleen.

Ravintolassa syömisellä on Suomessa edelleenkin hieman elitistinen leima. Täällä ei poiketa työpäivän jälkeen baariin kahville tai oluelle, lukemaan päivän lehtiä ja syömään pikkupurtavaa. Käsite ”hyvin syöminen” kuvaa lähinnä aterian hinta-mättösuhdetta. Syöt hyvin, kun saat alle kymmenellä eurolla lähemmäs kilon jotakin grillattua ja friteerattua, tuplajuustolla ja triplalihalla. Kekseliäs ja laadukas ravintola-annos ei ole hintansa väärti, jos ruoasta veloitetaan raaka-aineiden ja vaivan veroinen hinta, eikä annos saa vatsalaukkuasi räjähtämään.

Olin innokas shoppailija teininä ja nuorena aikuisena. Ihan vain siksi, että oli niin siisti tunne, kun sain ihan omin kätösin vetää tilini miinukselle Visa electronilla. Jossain vaiheessa käteni turtuivat maksukortin hipelöinnin tuottamaan mielihyvään. Huomasin, että saan samat kiksit, kun raahaudun työpäivän jälkeen kotiin, ja pyörittelen loppuillan kaukosäädintä, haarukkaa ja veistä. Olen huomannut erilaisia ”talous kuntoon” -sarjoja katsellessani, että ruoka on hämmästyttävän monen velkavankeuteen joutuneen ihmisen prioriteettilistan hännillä. Talous on vedetty kuralle kaavalla Zalando-Gigantti-pikavipit-aimikäeräpäivä. Ihmiset saattavat tilata kuukausittain sadoilla euroilla biletoppeja ja robotti-imureita, mutta ruokaan ei kuulemma ole rahaa. Saati sitten sellaiseen porvarilliseen kerskailuun kuin ravintoloihin. Mutta pitäähän köyhän ihmisen nyt oma geelikynsistudio saada, herranjumala. Osarilla tietysti.

Minun haaveeni ovat kaikkien pikavippien ulottumattomissa. Niin kauan, kun en voi päästä vuoteen 1856 keskustelemaan ranskaksi pietarilaisdaamien syreenimajaan, minun on tyydyttävä kerrostaloasuntoon, Matlockiin ja ruokaan. Ne tuottavat minulle yhtä suurta mielihyvää kuin Nail-Eon-uv -geelikynsikotistudio (alkaen 74,97 e, ei sis. erikoislakkoja). Onneksi ravintolalaskuja ei voi maksaa osarilla. Muuten olisin pulassa.

 

 

9 Kommenttia

  1. Loistava bloggaus! Puhut kyllä asiaa, tuo aihe koskettaa ikävä kyllä hyvin monia tänä päivänä.

  2. Taureau-tele

    Brillant, madame Brander!

  3. Mä joudun vastaamaan samaan kysymykseen todella usein. Mulla on kaikki vimpaimet (phonet, ipadit, pelit ja rensselit), mutta sen sijaan mä säästän esimerkiksi kauneudenhoitoasioissa. Käyn aika harvoin kampaajalla, joka onneksi sattuu olemaan mun paras ystävä, enkä siis joudu maksamaan kuukausittain 120€ siitä ilosta että tukka pysyy mustana. En käy käsihoidoissa, kynsihoidoissa, mulla ei ole ripsienpidennyksiä, en osta kalliita kasvorasvoja vaan käytän perusniveaa, ripsarin uusin kerran vuodessa, shampoot ostan marketista jne. Sama koskee vaatteita tai asusteita: ei mulla ole joka sesongissa uusia kenkiä tai takkia, tai vaikka olisi, niin ne on maksaneet korkeintaan pari kymppiä (tosi ekologista..). Jostain syystä noi edellä olevat on asioita, joita ihmiset ei pidä ”tuhlaamisen” tai kukaan kyseenalaista, että miten jollain on varaa huollattaa ripsiään joka kuukausi. Mutta se, ettei syö joka päivä pasta bolognesea ja ehkä pari kertaa kuussa käy pidemmän kaavan kautta ulkona syömässä, herättää aina kummaksuntaa ja ”kenellä tohon on varaa?” -tyyppisiä kommentteja. No, mulla. Ainakin taas sitten kun tää talouteen iskenyt äitiyslomakäppi saadaan hoidettua taas kuntoon. Josko siihen mennessä Välimäkikin olis saanut sen aasialaisensa auki..

    • Mun rahankäyttö väheni radikaalisti, kun 27-vuotiaana eräänä päivänä vain myönsin itselleni, että vaatekauppojen releistä ehkä 2-3 vaatetta kymmenestä sopii kropalleni. Ja niistä sopivista malleistakaan kaikki eivät miellytä värinsä, materiaalinsa tai tyylinsä vuoksi. Ahdistaa, kun ajattelen sitä rahasummaa, jonka olen maanisesti shoppaillessani kaatanut lähes suoraan Fidan ja Uffin laatikoihin.

      Nykyään käyn ostoksilla samaan tapaan kuin moni mies. Useimmiten en osta mitään, koska a.) mikään ei kelpaa minulle ja b.) kaupassa on sillä hetkellä niin epämiellyttävä atmosfääri, etten halua jäädä sinne hetkeksikään. Mutta sitten, kun tiedän, mitä tarvitsen ja haluan, löydän kriteereitäni vastaavan tuotteen, ja tililläni on riittävästi rahaa, ostan vaatteen/tavaran empimättä. Esim. vihki- ja kihlasormusten valinnassa kesti ehkä kaksi sekuntia. En jaksanut rampata eri liikkeissä tihrustamassa, onko ehkä jossain toisessa sormuksessa timantti kaksi millin kymmenysosaa isompi ja enemmän vasemmalla. Samoin Katri Niskasen Nanso-malliston vaatteita olen ostanut tarpeen yllättäessä surutta, koska nuo mallit sopivat mulle kuin nenä päähän, ovat monikäyttöisiä ja materiaalit helposti huollettavia.

      Lastenvaateshoppailustakaan en jaksa innostua. Muksumme vaatteista ehkä 7 prosenttia on ostettu uusina ja täysihintaisina. Asia alkaa kiinnostaa ehkä sitten, kun lapsen kasvuvauhti hieman hiipuu. En vain näe mitään järkeä siinä, että maksan 30 euroa bodysta, josta lapsi kasvaa kuukaudessa pihalle, ja joka on kuitenkin pian nyppyyntynyt, kun ne sinapit on pestävä kuudessakympissä. Kun sen bodynkin hinnalla saa jo aika hyvän pihvin 😀

  4. Olen päätynyt pitkälti samoille linjoille! Käyn itseni ja siippani kanssa lähinnä keskustelua siitä, että pitääkö sitä vaan ulkomaanreissuilla syödä hyvin. Miksei reissuista jää rahaa kotimaisiin ja tamperelaisiin loistaviin ravintoloihin? Mutta taas maksellaan vähän aikaa viimeisen reissun visaa ja kokataan kotona, mutta kiihkeästi katalonialaisia makuja tavoitellen.

    Meidän reissuilla jää kyllä museot käymättä, uudet ruoka- ja viinielämykset tarjoavat enemmän kulttuurista pääomaa – makuasia sekin 😉

  5. Sama täällä! Mä täsmäshoppailen, en koskaan vaan kiertele kaupoissa katselemassa. Jos tarvitsen vaikka uuden töihin sopivan mekon, marssin Lindexille tai Seppälään ja ostan sieltä sopivan mekon. Sellainen naisiin usein yhdistetty ”mä vaan katselen” on mulle todella vieras asia. Heräteostokset mulla rajoittuu (ruuan lisäksi) vain ja ainoastaan Marimekon FB-kirppikseen, mutta sieltä hankitut astiathan on enemmänkin sijoituksia, ei turhanpäiväistä rahan kuluttamista. 😉

  6. Niin. Pointti sekin. Toisaalta tämäkin pointti edellyttää tietynlaisen taloudellisen tulon. Tai pikemminkin pakollisten menojen jälkeen (asumiskulut, lääkekulut) käteen jäävän summan. Jos palkkapäivänä tilille tulee kokopäivätyöstä 1350 euroa ja sillä elätetään viisi lasta, joista kaksi lukiossa, yksi yläasteella ja nuorin päiväkodissa, niin täytyy sanoa, että lapsilisistä ja muista tukiasista huolimata se käteen jäävä summa on mitaton ja mieeluummin sen pistää säästön,( että esim. vitosluokkalainen saisi vihdoinkin (ihan perus)pyörän, mitä han jo kaksi vuotta on odotanut ) kun lähtee .

    • Yh-vanhemmat, suurperheet ja todella pienituloiset ovat toki asia erikseen. Mutta kuulen valittelua ravintolaharrastuksen, kirjojen ja matkustelun kalliudesta myös ihan keskituloisilta, lapsettomilta tai 1-2 lapsen vanhemmilta. Rahaa tuntuu kyllä riittävän elektroniikkaheräteostoksiin. Minä taas en kuuna päivänä voisi tuosta vain ostaa jotain 600 euron puhelinta, etenkään, ellen työni ja harrastusteni puolesta tarvitsisi sitä erityisen paljon. Lisäksi joidenkin, usein nuorempien ensiasunnonostajien, vaatimukset ovat välillä aivan toisesta maailmasta. Kaupan kassan tuloilla haetaan ihan pokkana 200 000-300 000 euron asuntolainaa. Kun pitäähän sitä nyt ensiasunnossa pari vierashuonetta olla, pleikkahuone, sauna ja poreamme.

      Varmaan ymmärrät, että sarkasmini on suunnattu ennen kaikkea niille ihmisille, joilla ”ei ole varaa”, mutta jostain sitä rahaa vain tuntuu löytyvän asioihin, jotka ovat ruokaihmisen maailmassa tarpeettomia turhakkeita.

    • Ja hei, vähän off topicina tuohon lapsesi pyörähaaveeseen liittyen. Sattuuko paikkakunnallasi toimimaan Hope-yhdistys? Olen kuullut, että vähävaraiset perheet ovat saaneet täältä uusia ja hyväkuntoisia käytettyjä harrastus- ja lastenhoitovälineitä, vaatteita jne. Ovat ymmärtääkseni todella tarkkoja tavaroiden laadusta. Muistan kyllä, millaista lapsena oli, jos toivoit kuukausi/vuosikaupalla jotain tavaraa, ja sitten sait jonkun ruosteisen, lahoamispisteessä olevan rutkun, josta olisi pitänyt olla vielä kiitollinen. Lasten tavaroilla brassailu oli aika raakaa meininkiä lama-aikanakin. Mutta kannattaa tutustua, jos voisit saada tuolta jeesiä koululaisen haaveen toteuttamisessa:

      http://www.hopeyhdistys.fi/index.php/mitae-on-hope

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.