Mistä elämässäsi maksat?

Mietin tuota kysymystä aina, kun ajaudun keskustelemaan aiheesta ”miten sulla on varaa syödä noin usein ulkona”. Joskus ihmettelen sitä itsekin. En ole koskaan ollut millään mittapuulla hyvätuloinen, parhaimmillaan keskikastia. En voi perustella ravintolaharrastustani edes puolisoni tuloilla, koska maksan ainakin kaksi kolmasosaa ulkona syömisistäni omasta pussistani.

Jonkin aikaa sitten havahduin siihen, että kulutan nykyään itse asiassa vähemmän kuin opiskelijana, jolloin raha oli todella tiukassa. Elämäntyylini on kuin varkain hioutunut hyvin yksinkertaiseksi. Joku kuvailisi sitä ehkä tylsäksi. Minun mielestäni se on vapauttava ja ruokkii luovuutta. Kun arki ruksuttelee eteenpäin melko rutiininomaisia raiteita pitkin, vapautuvat aistit ja aivot kirjoittamiselle, ajattelulle ja olemiselle.

Olipas taas kovin filosofista scheibea, sori. Yritän olla tästä eteenpäin taas vähän yksinkertaisempi. Tarkoitus on siis pohtia ylimalkaisesti:

  • Miksi ravintoloissa syöminen on ihmisten mielestä kallista?
  • Mihin ihmiset panevat ne rahat, joita heillä ei ole varaa sijoittaa ravintoloihin ja ruokaa?

Metodini on niinkin kattava ja luotettava kuin omaan sosiaalipornoharrastukseeni (kaikenkarvaisten Facebook-ryhmien, nettisaittien ja reality-hutun suurkulutus) pohjautuvat havainnot. Eli se kuuluisa ”musta ny tuntuu tältä ja siks se pitää paikkansa nääs nääs nääs”.

Ihmiset käyttävät hämmentävän paljon rahaa kaikenkarvaiseen elektroniikkaan. Siis taulutelevisioihin, puhelimiin, padeihin, mitä näitä kuumuutta ja valoa hönkiviä ledilättyjä nyt onkaan. Minulla on sellainen vamma, että tunnen sielukumppanuutta lähinnä 1800-luvun venäläisen ylimystön elämäntavan kanssa. Haluaisin vain huokailla pitkästystäni ja tanssahdella klaveerimusiikin tahtiin. En ymmärrä piiruakaan kaikista niistä tableteista, lätkistä ja biteistä, jotka ovat kuulemma kauhean tärkeitä.

Nyökyttelen tietäväisesti, kun joku selittää, miten jonkun jutun voi hoitaa kätevästi mobiiliappsin kautta. Oikeasti en ymmärrä hevon helvettiä yhdestäkään mobiilipalvelusta. Minä haluaisin juoda teetä sisätiloissa ja kikatella sulilla koristellun viuhkan takaa, kun romanttisen uskollinen palvelijani (kärsivä maaorja) kantaa minulle Fabergén kultamunia iltapäivän korujenlajittelutuokiota varten. Olen ostanut uuden puhelimen viimeksi ehkä vuonna 2007. Kun se hajosi, olen saanut käytetyn puhelimen aina joltain armeliaalta läheiseltä, ja nämä naarmuuntuneet Noksut ovat riittäneet minulle hyvin. En suostu maksamaan pesoakaan siitä, että voin lukea sähköpostini puhelimella. Mieluiten käyttäisin pullopostia. Tietokoneeksi minulle riittää mikä tahansa poljettava puumasiina, kunhan sillä voi kirjoittaa, ja pääsen selaamaan mielenterveydelleni tärkeitä roskapalstoja. Sekään ei haittaa, jos sivun latautumisessa kestää hetken. Kyllä se BB-Nixu siihen ruutuun ennemmin tai myöhemmin ilmestyy.

Materiapakkomielle tulee varkain kalliiksi. Luin juuri erästä nettipalstaa, jossa keskusteltiin siitä, miten köyhillä on varaa uusimpiin puhelimiin, padeihin, silikoneihin, autoihin, kiristyksiin, vahauksiin, korostuksiin ja supistuksiin. Siis kaikkeen siihen, jota minä tuijotan kuin ymmärtämätön lapsi. Kun en vaan tajua.

Ratkaisu kulutushypen ja köyhyyden väliseen ristiriitaan on kuulemma simppeli: osari eli osamaksu. Sellaisella voi nykyään hommata itselleen jopa uudet tissit. Kun lyhentelee joka kuukausi bosiaan, tablettia, autoa, taloa, Michael Korsin kelloa, selkään naulattua tribaalitatskaa ja erinäisiä hileitä, dimageja ja pidennyksiä, ei jää kauheasti rahaa toissijaisiin menoihin. Niin kuin vaikka ruokaan ja silleen.

Ravintolassa syömisellä on Suomessa edelleenkin hieman elitistinen leima. Täällä ei poiketa työpäivän jälkeen baariin kahville tai oluelle, lukemaan päivän lehtiä ja syömään pikkupurtavaa. Käsite ”hyvin syöminen” kuvaa lähinnä aterian hinta-mättösuhdetta. Syöt hyvin, kun saat alle kymmenellä eurolla lähemmäs kilon jotakin grillattua ja friteerattua, tuplajuustolla ja triplalihalla. Kekseliäs ja laadukas ravintola-annos ei ole hintansa väärti, jos ruoasta veloitetaan raaka-aineiden ja vaivan veroinen hinta, eikä annos saa vatsalaukkuasi räjähtämään.

Olin innokas shoppailija teininä ja nuorena aikuisena. Ihan vain siksi, että oli niin siisti tunne, kun sain ihan omin kätösin vetää tilini miinukselle Visa electronilla. Jossain vaiheessa käteni turtuivat maksukortin hipelöinnin tuottamaan mielihyvään. Huomasin, että saan samat kiksit, kun raahaudun työpäivän jälkeen kotiin, ja pyörittelen loppuillan kaukosäädintä, haarukkaa ja veistä. Olen huomannut erilaisia ”talous kuntoon” -sarjoja katsellessani, että ruoka on hämmästyttävän monen velkavankeuteen joutuneen ihmisen prioriteettilistan hännillä. Talous on vedetty kuralle kaavalla Zalando-Gigantti-pikavipit-aimikäeräpäivä. Ihmiset saattavat tilata kuukausittain sadoilla euroilla biletoppeja ja robotti-imureita, mutta ruokaan ei kuulemma ole rahaa. Saati sitten sellaiseen porvarilliseen kerskailuun kuin ravintoloihin. Mutta pitäähän köyhän ihmisen nyt oma geelikynsistudio saada, herranjumala. Osarilla tietysti.

Minun haaveeni ovat kaikkien pikavippien ulottumattomissa. Niin kauan, kun en voi päästä vuoteen 1856 keskustelemaan ranskaksi pietarilaisdaamien syreenimajaan, minun on tyydyttävä kerrostaloasuntoon, Matlockiin ja ruokaan. Ne tuottavat minulle yhtä suurta mielihyvää kuin Nail-Eon-uv -geelikynsikotistudio (alkaen 74,97 e, ei sis. erikoislakkoja). Onneksi ravintolalaskuja ei voi maksaa osarilla. Muuten olisin pulassa.

 

 

9 Comments

Leave a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.