Miten huono-osainen osaa kasvattaa hyväosaisen lapsen?

Kävin eilen kiinnostavan Facebook-keskustelun, joka alkoi kesälomasuunnitelmistamme. Lähdemme kaveriperheen kanssa toistamiseen Espanjaan, ja tämän kuultuaan lapsemme puhkesi hillittömään itkuun.

Olemme käyneet joka kesä sukulaisporukalla Kreikassa, joten hänelle Kreikka on yhtä kuin kaikki aurinkoiset paikat, joissa on meri ja joissa syödään suklaajätskiä. Tieto Espanjaan lähdöstä siis mursi hänen maailmanjärjestyksensä.

Pargan satama

Naureskelin Facebookissa, että kuulumme lapseni kanssa näköjään todella erilaiseen sukupolveen. Minä kävin lapsena vain pari kertaa laivalla. Lentokoneessa olin ensimmäistä kertaa abivuonna, kun minulla oli töitä ja varaa maksaa matkani itse.

Päivitykseni kasvoi keskusteluksi siitä, matkusteleeko keskiluokka nykyään enemmän kuin ennen, vai johtuuko oma matkustelemattomuuteni siitä, että perheellämme ei ollut varaa käydä missään.

Luulen, että kyse oli molemmista asoista. Muistelen, että nekin kaverini, joiden perheissä meni taloudellisesti hyvin lama-aikana, matkustelivat vähemmän kuin nykyperheet. Mutta kyse on myös siitä, että minun perheeni oli täydellisen pa.

Idänkaupan kaatuminen vei isäni työt vaatesuunnittelijana, eikä hän työllistynyt kovasta yrittämisestään huolimatta enää uudelleen. Olimme köyhiä. Pöydässä oli kyllä ruokaa, mutta oikein mitään muuta ei sitten ollutkaan. Ei urheiluvälineitä, muotivaatteita, ratsastustunteja tai laskettelua – saati sitten matkoja.

Kun aloin tienata teini-ikäisenä, lainasin, siis annoin joskus rahaa vanhemmilleni, että he saivat maksettua vuokran. En olisi saanut vaatteita, istunut kahviloissa, lähtenyt abiristeilylle tai Pariisiin, ellen olisi tehnyt rahaa höpöttämällä telemarkkinointifirmassa.

Vähäosaisuutta on joskus vaikeaa selittää ihmisille. Kyse on niin paljon enemmästä kuin rahattomuudesta, joka on vain jäävuoren huippu.

Työttömyys ja rahattomuus johtavat helposti toivottomuuteen ja passiivisuuteen. Elämänasenne lipsuu negatiiviseksi ja pelokkaaksi tai armottomaksi. Sellaiseksi ”jokainen on vastuussa itsestään ja saatana minä teen töitä vaikka pää veressä” -pärjäämisvimmaksi, joka uuvuttaa. Kyse ei ole vain rahan puutteesta, vaan itseluottamuksen, rentouden ja eteenpäin auttavien verkostojen puutteesta.

Kun on elänyt tällaisen lapsuuden, tuntuu välillä absurdilta, että ongelmamme ovat nykyään tasoa lähdemmekö kesällä Bangokiin vai Barcelonaan. Lapsemme on matkustanut 3-vuotiaana yhtä paljon kuin minä olin 26-vuotiaana. Elämä, jossa käydään joka viikko museoissa, kahviloissa ja ravintoloissa, on hänelle arkipäivää.

Silja Line muumihytti

Nykyinen hyväosaisuuteni tuntuu edelleen niin oudolta, etten tiedä, opinko koskaan olemaan luontevasti tässä elämässä. Takaraivossani nakuttaa aina, että rahat voivat loppua, että maailma on arvaamaton ja epäreilu paikka. Tänään kävimme taas ravintolassa, kahvilassa ja shoppailemassa. Katselin lastani, joka asetti lautasliinan tottuneesti syliinsä.

Katselin ja mietin, että tämä on hänen todellisuutensa.

Hän elää maailmassa, joka on täynnä akateemisen keskiluokan brunsseja, Foodoraa, väitöskirjoja, titteleitä ja rantalomia. Todennäköisesti voimme tarjota hänelle luksuksen, josta olin lukioaikoina myrkyllisen kade: siistä kesäduunia toimistossa, omalla tai jonkun tuttavamme työpaikalla.

Voimme tukea häntä taloudellisesti opiskeluaikana. Jos hän meinaa polttaa itsensä loppuun sinkoillessaan koulun ja kolmen työpaikan välillä, voimme sanoa, että nyt rauhoitut. Lepäät ja olet vähän aikaa tekemättä yhtään mitään. Hän ei muista lapsuudestaan eioota, vaan tuskailun runsaiden vaihtoehtojen välillä. Hän muistaa ruokia valokuvanneen äidin ja työmatkoiltaan Hello Kitty -mekkoja ostaneen isän.



vappusynttarit

Tytärtäni katsellessani mietin myös, miten minun, taloudellista ja henkistä vähäosaisuutta kokeneen pitäisi kasvattaa lapsi, joka on syntynyt aivan erilaiseen maailmaan?

Olen pyöritellyt tätä taas pari päivää. Oppiiko lapseni arvostamaan aidosti hyväosaisuuttaan, koska se on hänelle itsestäänselvyys? Pitäisikö minun muistuttaa jatkuvasti, että äidin lelut juuttuivat patterin väliin, eikä mamma saanut Leviksiä? Tuleeko minusta kovaa lapsuuttaan glorifioiva, mäkättävä mutsi, joka jauhaa, että raha ei kasva puussa?

Muistelen erään tuttavani sanoneen, että huono-osaisten vanhempien hyväosaisista lapsista voi kasvaa aikuisia, joita kalvaa jatkuva syyllisyydentunto. He ovat saaneet kaiken, mutta häpeävät sitä, koska vanhemmat ovat muistuttaneet joka käänteessä, miten huonosti heillä on mennyt.

Se tuntuu hirvittävän epäreilulta. Miksi lapsen pitäisi tuntea huonoa omaatuntoa sellaisten asioiden vuoksi, jotka eivät liity hänen elämäänsä? Joille hän ei mahda yhtään mitään?

Tämä on kasvatusdilemma, jota en osaa ratkaista. Kuulisinkin miellelläni neuvoja viisaammilta. Ehkä jotain samanlaista kokeneilta, joilla on jo isommat lapset. Miten te ratkaisitte aikuisena saavuttamanne hyväosaisuuden aiheuttaman hämmennyksen? Pitääkö lapsen saada merkkifarkut vasta, kun hän ymmärtää esi-isien kärsineen niiden vuoksi – tai ihan vain elämän epäreiluudesta johtuen.

Muistan, että omien isovanhempieni tarinat sota-ajan kovuudesta menivät toisesta korvastani sisään ja toisesta ulos. Tuntui oudolta, ärsyttävältä ja huvittavalta, kun he siunailivat ruokapöydässä, miten vähällä silloin oli pitänyt tulla toimeen. Tosin aikuisena olen ymmärtänyt, miksi he yrittivät opettaa minulle, että makaronivellikin oli joskus suurta herkkua.

Mutta onko omien käpysotien muisteleminen kuitenkaan pakollista? Voisiko rakkauden ja riemunkin avulla kasvattaa lapsen, joka on kiitollinen saamastaan, mutta joka ei vedä perässään vanhempiensa taakkoja?

 

 

13 Comments

Leave a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*