Kävin eilen kiinnostavan Facebook-keskustelun, joka alkoi kesälomasuunnitelmistamme. Lähdemme kaveriperheen kanssa toistamiseen Espanjaan, ja tämän kuultuaan lapsemme puhkesi hillittömään itkuun.
Olemme käyneet joka kesä sukulaisporukalla Kreikassa, joten hänelle Kreikka on yhtä kuin kaikki aurinkoiset paikat, joissa on meri ja joissa syödään suklaajätskiä. Tieto Espanjaan lähdöstä siis mursi hänen maailmanjärjestyksensä.
Naureskelin Facebookissa, että kuulumme lapseni kanssa näköjään todella erilaiseen sukupolveen. Minä kävin lapsena vain pari kertaa laivalla. Lentokoneessa olin ensimmäistä kertaa abivuonna, kun minulla oli töitä ja varaa maksaa matkani itse.
Päivitykseni kasvoi keskusteluksi siitä, matkusteleeko keskiluokka nykyään enemmän kuin ennen, vai johtuuko oma matkustelemattomuuteni siitä, että perheellämme ei ollut varaa käydä missään.
Luulen, että kyse oli molemmista asoista. Muistelen, että nekin kaverini, joiden perheissä meni taloudellisesti hyvin lama-aikana, matkustelivat vähemmän kuin nykyperheet. Mutta kyse on myös siitä, että minun perheeni oli täydellisen pa.
Idänkaupan kaatuminen vei isäni työt vaatesuunnittelijana, eikä hän työllistynyt kovasta yrittämisestään huolimatta enää uudelleen. Olimme köyhiä. Pöydässä oli kyllä ruokaa, mutta oikein mitään muuta ei sitten ollutkaan. Ei urheiluvälineitä, muotivaatteita, ratsastustunteja tai laskettelua – saati sitten matkoja.
Kun aloin tienata teini-ikäisenä, lainasin, siis annoin joskus rahaa vanhemmilleni, että he saivat maksettua vuokran. En olisi saanut vaatteita, istunut kahviloissa, lähtenyt abiristeilylle tai Pariisiin, ellen olisi tehnyt rahaa höpöttämällä telemarkkinointifirmassa.
Vähäosaisuutta on joskus vaikeaa selittää ihmisille. Kyse on niin paljon enemmästä kuin rahattomuudesta, joka on vain jäävuoren huippu.
Työttömyys ja rahattomuus johtavat helposti toivottomuuteen ja passiivisuuteen. Elämänasenne lipsuu negatiiviseksi ja pelokkaaksi tai armottomaksi. Sellaiseksi ”jokainen on vastuussa itsestään ja saatana minä teen töitä vaikka pää veressä” -pärjäämisvimmaksi, joka uuvuttaa. Kyse ei ole vain rahan puutteesta, vaan itseluottamuksen, rentouden ja eteenpäin auttavien verkostojen puutteesta.
Kun on elänyt tällaisen lapsuuden, tuntuu välillä absurdilta, että ongelmamme ovat nykyään tasoa lähdemmekö kesällä Bangokiin vai Barcelonaan. Lapsemme on matkustanut 3-vuotiaana yhtä paljon kuin minä olin 26-vuotiaana. Elämä, jossa käydään joka viikko museoissa, kahviloissa ja ravintoloissa, on hänelle arkipäivää.
Nykyinen hyväosaisuuteni tuntuu edelleen niin oudolta, etten tiedä, opinko koskaan olemaan luontevasti tässä elämässä. Takaraivossani nakuttaa aina, että rahat voivat loppua, että maailma on arvaamaton ja epäreilu paikka. Tänään kävimme taas ravintolassa, kahvilassa ja shoppailemassa. Katselin lastani, joka asetti lautasliinan tottuneesti syliinsä.
Katselin ja mietin, että tämä on hänen todellisuutensa.
Hän elää maailmassa, joka on täynnä akateemisen keskiluokan brunsseja, Foodoraa, väitöskirjoja, titteleitä ja rantalomia. Todennäköisesti voimme tarjota hänelle luksuksen, josta olin lukioaikoina myrkyllisen kade: siistä kesäduunia toimistossa, omalla tai jonkun tuttavamme työpaikalla.
Voimme tukea häntä taloudellisesti opiskeluaikana. Jos hän meinaa polttaa itsensä loppuun sinkoillessaan koulun ja kolmen työpaikan välillä, voimme sanoa, että nyt rauhoitut. Lepäät ja olet vähän aikaa tekemättä yhtään mitään. Hän ei muista lapsuudestaan eioota, vaan tuskailun runsaiden vaihtoehtojen välillä. Hän muistaa ruokia valokuvanneen äidin ja työmatkoiltaan Hello Kitty -mekkoja ostaneen isän.
Tytärtäni katsellessani mietin myös, miten minun, taloudellista ja henkistä vähäosaisuutta kokeneen pitäisi kasvattaa lapsi, joka on syntynyt aivan erilaiseen maailmaan?
Olen pyöritellyt tätä taas pari päivää. Oppiiko lapseni arvostamaan aidosti hyväosaisuuttaan, koska se on hänelle itsestäänselvyys? Pitäisikö minun muistuttaa jatkuvasti, että äidin lelut juuttuivat patterin väliin, eikä mamma saanut Leviksiä? Tuleeko minusta kovaa lapsuuttaan glorifioiva, mäkättävä mutsi, joka jauhaa, että raha ei kasva puussa?
Muistelen erään tuttavani sanoneen, että huono-osaisten vanhempien hyväosaisista lapsista voi kasvaa aikuisia, joita kalvaa jatkuva syyllisyydentunto. He ovat saaneet kaiken, mutta häpeävät sitä, koska vanhemmat ovat muistuttaneet joka käänteessä, miten huonosti heillä on mennyt.
Se tuntuu hirvittävän epäreilulta. Miksi lapsen pitäisi tuntea huonoa omaatuntoa sellaisten asioiden vuoksi, jotka eivät liity hänen elämäänsä? Joille hän ei mahda yhtään mitään?
Tämä on kasvatusdilemma, jota en osaa ratkaista. Kuulisinkin miellelläni neuvoja viisaammilta. Ehkä jotain samanlaista kokeneilta, joilla on jo isommat lapset. Miten te ratkaisitte aikuisena saavuttamanne hyväosaisuuden aiheuttaman hämmennyksen? Pitääkö lapsen saada merkkifarkut vasta, kun hän ymmärtää esi-isien kärsineen niiden vuoksi – tai ihan vain elämän epäreiluudesta johtuen.
Muistan, että omien isovanhempieni tarinat sota-ajan kovuudesta menivät toisesta korvastani sisään ja toisesta ulos. Tuntui oudolta, ärsyttävältä ja huvittavalta, kun he siunailivat ruokapöydässä, miten vähällä silloin oli pitänyt tulla toimeen. Tosin aikuisena olen ymmärtänyt, miksi he yrittivät opettaa minulle, että makaronivellikin oli joskus suurta herkkua.
Mutta onko omien käpysotien muisteleminen kuitenkaan pakollista? Voisiko rakkauden ja riemunkin avulla kasvattaa lapsen, joka on kiitollinen saamastaan, mutta joka ei vedä perässään vanhempiensa taakkoja?
Voi että kun minä haluisin sanoa tähän jotain. Mutten osaa. Koitan kuitenkin. Minä olen sinua paljon vanhempi, lapseni ovat jo nuoria aikuisia. Itse en reissannut lapsena kuin Haaparantaan rasvareissuilla ja sinnekin lapset pääsi vain sen takia, että voikilot laskettiin pääluvun mukaan. Itse aloin käydä teininä Tukholmassa, ensin isosiskon kanssa ja sitten ystävien. Ja oikeasti enemmän ulkomaille ”pääsin” vasta kun olin jo ammattiin valmistunut. Asuimme pohjoisessa, sieltä etelänlomilla kävi vain ns. parempi väki.
Minulle kävi silleen, että juuri 90-luvun laman alla vain 22-vuotiaana valmistuin työhön, johon oli silloin lyhyt opistotasoinen koulutus, mutta jossa pääsi heti paremmille palkoille kuin omat duunarivanhemmat koskaan. Kun tuo puolisokin löytyi niillä main ja lyötiin hynttyyt yhteen, aloimme matkustella, mitä hän olikin tehnyt aina lapsesta saakka.
Ja sitten kun saimme lapsia, aloimme reissata heidän kanssaan kun nuorempi oli 2-vuotias. Joka vuosi kuukauden reissu ja jokunen lyhyempi sen lisäksi. En ole osannut/hoksannut ajatella, että se olisi sinällään mitenkään erityistä, 2000-luvun alussa perheet jo reissasi aika paljon.
Minä en ole lasteni kanssa kauheasti edes puhunut siitä, millaista oli kun olin lapsi. Ei ole niitä käpylehmämuistelmia tullut pidettyä. 🙂 Kun lapseni olivat yläkouluikäisiä, he joskus sanoivat, että maantiedetunnilla kaverit sanoivat opettajalle aina, kun jostain maasta oli kysymyksiä, että kysy tuolta (meidän pojalta), se on kumminkin käynyt. Vaikkei me mitenkään ihan joka paikassa sentään olla käyty. Herranen aika.
Nyt kun vanhempi pojista on ollut ulkomailla opiskelijavaihdossa, hän on sanonut, että lapsuuden ja teini-iän matkustelusta on ollut hyötyä, on osannut liikkua erilaisissa ympäristöissä, ei hätkäytä erilaisuus, sietää epämukavuutta (emme ole harrastaneet luxusmatkailua, vaan enemmän telttailutyyppistä) ja olosuhteiden vaihtumista. Hyvä niin.
En kyllä yhtään osannut sanoa, mitä aioin.
Voi kuule, sanoit paljonkin. <3
Minä kasvoin akateemisessa ja 90-luvun edetessä myös muutoin varsin hyväosaisessa perheessä. Erityisesti äitini tausta taas oli hyvin vaatimaton. Olen siis tavallaan lapsesi roolissa.
Meillä ei kotona koskaan a) päivitelty äidin lapsuuden puutteita eikä myöskään b) tehty mitään numeroa siitä, että nyt varallisuutta olikin. Tajusin oman hyväosaisuuteni oikeastaan vasta pikkuhiljaa aikuisuuden kynnyksellä, kun ystäväni tai poikaystäväni minulle siitä sanoivat. Kotona ei hyväosaisuutta hehkuteltu.
Ihailen sitä, miten vaatimattomasti ja arkisesti vanhempani suhtautuivat urakehitykseensä ja taloudelliseen toimeentuloonsa. Millään ei koskaan pröystäilty eikä prassailtu. Olimme ihan tavallisia. Olihan meillä varaa kaikenlaiseen, mutta rahaa ei hölvätty luksukseen, vaan enemmän arkea helpottaviin asioihin. Ja toki matkoihin. Mutta perheessä ei koskaan taivasteltu, että ”olemmepa onnekkaita ja etuoikeutettuja, kun voimme tehdä näin”. Ei ikinä.
Perheen sisäisissä keskusteluissakin fokus oli aina sellaisissa asioissa kuin humaanius, solidaarisuus ja tasa-arvo. Toisten huomioiminen ja yhteiskunnan paremmaksi tekeminen. Kun ajattelen lapsuuttani ja lapsuudenperhettäni, en koskaan ajattele mitään taloudelliseen pääomaan liittyvää. Sen sijaan saamani henkinen pääoma määrittää minua ja identiteettiäni varsin pitkälle.
Lisään vielä, että minulla ei siis koskaan ollut mitään hyväosaisen tai porvarillisesta perheestä tulevan lapsen identiteettiä, ja se johtui täysin vanhempieni asennoitumisesta.
Jos jotain ajattelin varallisuudesta, ajattelin sitä vanhempien ammattien kautta: että he pitävät todella, todella paljon työstään ja ovat siksi edenneet asemiin, joissa saavat ihan hyvää palkkaa.
Mutta tärkeämpää oli se, mitä he tekivät: tekivät töitä, joissa omalla panoksellaan edistivät tärkeiksi katsomiaan asioita. Sellaisesta meillä puhuttiin: että miten muutetaan maailmaa. Matkat, vaatteet ja laskettelusukset olivat jotenkin aivan sivuseikkoja.
Se, että voi olla puhumatta rahasta ja voi keskustella ruokapöydässä vaikka maailmanpolitiikasta, on minun mielestäni ihanaa luksusta. Tajusin vasta lukiossa, miten paljon ajatukseni pyörivät rahan ympärillä. Siis sen, että rahaa ei ollut. Ja siitä puhuttiin kotona ihan koko ajan. Tai ei siitä oikeastaan edes tarvinnut puhua. Tiesin, että rahaa ei ollut siihen ja tähän ja tuohon, koska vanhempani vaikenivat, kun tuli puhe uusista farkuista tai maksullisista harrastuksista.
Huomasin lukiossa, että jatkuva rahan ajattelu oli outoa ja jopa vaivaannuttavaa niille kavereilleni, joiden perheessä rahasta ei tarvinnut puhua, koska sitä riitti perustarpeisiin ja pieniin kivoihin juttuihin. Minä taas mietin hysteerisesti oppikirjojen hintoja. Laskeskelin eri alojen työllistymismahdollisuuksia ja istuin kaikki illat puhelinmyyntifirmassa. Tuntui siltä, ettei minulla ollut varaa miettiä opiskelualaani siltä pohjalta, mikä minua kiinnosti, vaan sen piti olla kannattavaa, järkevää ja työllistävää.
Yritinkin sitten opiskella pari vuotta viestintäaineiden ohella yrityksen hallintoa ja kauppatieteitä, kunnes tajusin, että ei, ei tällä päällä. 😀
Sama pakkokannattavuus painoi päälle vielä graduja kirjoittaessa. Tein molemmat graduni ns. varmoista ja järkevistä aiheista – jotka eivät innostaneet minua pätkääkään. Kirjoitin molemmista c:t. Olin kateellinen kaverilleni, jolla oli taloudellisesti varaa pyhittää kokonainen vuosi gradunsa kirjoittamiselle. Hän uskalsi valita epäkaupallisen ja vähän oudonkin aiheen, syventyi siihen, kirjoitti e:n ja työllistyi lopulta todella kovaan virkaan.
Tämä kateellisuus voi kuulostaa typerältä, mutta minä kadehdin opiskeluaikoina ja edelleenkin niitä ihmisiä, joilla on varaa olla ajattelamatta taloudellista asemaansa joka päivä. Mieleeni tulee psykologinen tarvehierarkia. Kun ydintarpeet on tyydytetty, ihminen voi keskittyä tavoittelemaan sellaisia mielihyvänlähteitä kuin itsensä toteuttaminen, taide, politiikka jne.
Vaikka omat perustarpeeni ovat olleet jo pitkään yltäkylläisesti tyydytetyt, olen edelleen hämmentynyt siitä, että osalla ihmisistä on varaa suhtautua rahaan paljon kevyemmin kuin minulla. Heillä on varaa sanoa, että se ei merkitse niin paljon. Heidän lapsensa oppivat kiinnostumaan ensisijaisesti muista asioista kuin siitä, mitä mikäkin maksaa. Tietenkään kaikki vähäosaisen lapsuuden eläneet eivät jää rahaan ja rahattomuuteen tällä tavalla kiinni. Oman kokemukseni voimakkuus liittyy varmaankin lamaan. Isän firman kaatuminen ja kaiken menettäminen kirjaimellisesti lamaannuttivat ja traumatisoivat meidät.
Luulen, että suurin luksus, jonka voin lapselleni tarjota, ei ole matkustelu tai ravintoloissa istuminen. Se on juuri se itsensä ulkopuolelle suuntautuminen, josta olin opiskeluaikoina katkera. Hänen ei tarvitse miettiä koko ajan, miten minä pärjään, mitä minä saan ja mistä olen jäänyt paitsi, vaan hän voi suunnata katseensa niihin, joilla menee vielä huonommin. Muihin ihmisiin ja koko maailmaan.
Mä olen itse sittemmin aikuisena elänyt melko pitkän ajanjakson, jolloin rahamme olivat todella, todella tiukilla. Pienituloisia olemme edelleen; viestintä- ja kulttuurialan työt ovat muuten tosi jees, mutta liksat voivat (sektorista riippuen) olla varsin pienet.
Mutta nyt pärjäilemme. Oli aika, jolloin jouduimme tulemaan toimeen nipistämällä aivan kaikesta mahdollisesta. Eikä sekään oikein riittänyt. Oli kova koulu oppia, mitä vähävaraisuus saa aikaan; sosiaalisesti, omalle psyykelle ja identiteetille, vanhemmuudelle, parisuhteelle, ruokavaliolle, terveydelle, ihan kaikelle.
Miten se pitkään jatkuessaan syö ilon ja rentouden elämästä. Miten suuri huoli on huoli rahan riittämisestä. Millaista häpeää vähävaraisuuteen voi liittyä. Mihin kaikkeen se arjessa vaikuttaa.
Ja millaista on kokea tämä kaikki niin että se ei vaikuttaisi lapsiin. Luotailla koko ajan, että minkä verran tilanteesta kannattaa lapsille puhua ja mihin sävyyn. (Koululaisille on välillä pakko.) Ettei siitä tulisi heidän huolensa… Etteivät he joutuisi kärsimään siitä… Ettei tulisi mitään stigmoja… Luovuin niinä aikoina itse melkein kaikesta, jotta vähävaraisuus vaikuttaisi mahdollisimman vähän lasten elämään.
Minusta sun ajatukset ja tuntemukset ovat todella ymmärrettäviä suhteutettuna juuri tuohon laman aikaiseen traumaan. Kiinnostaisi todella paljon saada käsiin joku tutkimus laman lapsien (etenkin heidän, joiden perheissä tuli yllättäviä romahduksia toimeentuloon) kokemuksista, identiteettien kehittymisestä, myöhemmistä vaiheista ja myös omasta vanhemmuudesta sittemmin. Kai sellaisia on tehty?!
Hmm, mielestäni lamalapsuudesta on nyt alettu tehdä tutkimuksiakin. Tosin en pääse nyt näppärästi selaamaan ja linkkaamaan niitä pelkällä puhelimella.
Ruotsinsuomalainen kirjailija ja tutkija Susanna Alakoski on kirjoittanut maahanmuuton ja päihdeperheiden lisäksi vähäosaisuudesta. Löysin todella tuttuja ajatuksia ja tunteita esim. Köyhän lokakuu -kirjasta. Alakoski sanoittaa hienosti sen, että vähäosaisuus on niin paljon muutakin kuin rahattomuutta.
Se on jatkuvaa stressiä, toivottomuutta, masennusta ja näköalattomuutta. Se voi traumatisoida ihmisen samalla tavalla kuin jokin muu rankka kokemus.
Minulle on varmasti käynyt jossain määrin näin, vaikka ulkoisesti olen pärjännyt hyvin ja katkaissut köyhyyden ja syrjäytymisen kierteen.
Tosin tämä asiasta puhuminen ja ajatusten jakaminen auttaa varmasti pääsemään asiasta jotenkin ylitse. Isänikin löysi oman purkautumistiensä kirjoittamisesta, ja häneltä on julkaistu kolme omaelämänkerrallista kirjaa, joissa hän käy läpi lamaa, syrjäytymistä ja yrittäjyyttä.
Tämä on niin lempiaiheitani. Minulla on asiaan paljonkin sanottavaa, mutta ei niin paljoa kirjoitettavaa, sillä osaa asioista ei ole ehkä ihan oikein kirjoittaa ylös netin syövereihin.
Minä olen lähempänä Campasimpukan ikää kuin sinun ikää, vaikka lapseni ovatkin vielä pieniä koululaisia. Meillä ei matkustettu, se oli ihan tavallista siihen aikaa, minun luokalla oli yksi ainoa oppilas, joka kävi lomilla ulkomailla, tyyliin Kanarialla, Kreikassa tai sellaisessa. Perheen isä oli toimitusjohtaja. En kuitenkaan muista että kukaan olisi ollut kateellinen, se oli ihan normaalia että kukaan TAVALLINEN ei pääse matkoille. Minä pääsin ensimmäisen kerran 13 v laivalle, ja seuraavan kerran 16 v kielikurssille. Ensimmäinen oman matkan tein abi-vuonna omilla rahoilla.
Mutta mekään ei matkusteta perheenä paljoa, vaikka se olisikin taloudellisesti mahdollista. Minä matkustan työn takia, olemme asuneet (ennen lapsia) ulkomailla monta vuotta, olen myös ollut töissä lyhyempiä pätkiä ulkomailla. Mutta lomailemme pienesti, meillä on mökki ja matkustamme Suomessa jonkin verran. Mutta vaikka emme ole kauheasti matkustaneet ulkomailla, ovat lapset olleet hotellissa (minä olin ensimmäisen kerran hotellissa silloin 16 v yhden yön Lontoossa), kylpylöissä jne. Käymme ravintoloissa ja kahviloissa, emme tosin kovin usein, mutta joskus kuitenkin.
Se mitä minä haluan opettaa lapsille, on se, että elämä on valintoja. Kaikkea ei voi saada, ei vaikka olisi kaikki maailman rahat, joten pitää miettiä mikä on tärkeää, mitä haluaa tehdä. Ja että ei kannata kadehtia toisen asioita. Jos joku matkustaa paljon, se voi olla jostain muusta pois. Ja vaikka ei olisi, se on kuitenkin jotain mitä he priorisoivat. Tiedän tyypin, joka perheineen elää hyvin askeettista arkea, mutta he tekevät hienoja matkoja. Meidän perhe ei olisi valmis sellaiseen, mutta ei kumpikaan ole parempaa, tai kadehdittavampaa, kuin toinen.
Vaikka lapsilta ei varmaankaan pitäisi puuttua mitään oleellista, niin haluan heidän silti ymmärtävän että kaikilla ei ole niin. Ja että tilanteet muuttuvat, siksi on hyvä olla valmiudet kaikenlaiseen elämään. Kerron kyllä tarinoita siitä millaista oma lapsuus oli, millaista oli vanhempieni lapsuus ja millaista oli isovanhempieni lapsuus, mutta se on enemmänkin sellaista tarinointia, toivottavasti ei yhtään syyllistämistä (vaikka on minulta sammakoitakin päässyt suusta, etenkin silloin kun lapset olivat pienempiä). Lämpö, empatia ja ymmärrys toisista ihmisistä on tärkeää, aivan kuten se, että omalla asenteella on merkitystä. Tuota viimeistä asiaa moni kritisoi, mutta yritän silti opettaa sitä lapsille. Että sillä on merkitystä miten asioihin suhtautuu, ei vain sillä mitä on tai mitä tapahtuu. Minulla onneksi on viisaammat lapset kuin mitä itse olen ollut lapsena, mutta luulisin että se osin johtuu siitä että tietyt asiat ovat heillä ihan eri tavalla kuin omassa lapsuudessani oli.
Tamä nyt ei vastannut yhtään mihinkään.
Miten ihana teksti. Mulle tuli kyyneleet silmiin, kun luin tämän.
Jäin miettimään näitä sanojasi, sillä mietin niitä itse niin usein: ”Vaikka lapsilta ei varmaankaan pitäisi puuttua mitään oleellista, niin haluan heidän silti ymmärtävän että kaikilla ei ole niin. Ja että tilanteet muuttuvat, siksi on hyvä olla valmiudet kaikenlaiseen elämään.”
Se, että tilanteet voivat muuttua, eikä oma hyväosaisuus ole kiveen hakattua, se on todella tärkeä asia. En halua olla pahanilmanlintu, joka on aina pelkäämässä pahinta – päinvastoin, yritän opetella siitä pois.
Mutta esimerkiksi minun perheeni oli aika hyväosainen silloin, kun olin ihan pieni, 80-luvulla. Isän firmalla meni rahaa, oli kotisolariumit sun muut. Sitten kun lama tuli, se nielaisi kaiken yhdessä yössä. Isäni yrittäjäkaverit tekivät ahdingossaan jopa itsemurhia. Ne ihmiset, jotka poseerasivat vielä 10 vuotta aikaisemmin valokuvissa ruskettuineina ja hymyilevinä.
Hyvä- tai huono-osaisuus voi johtua globaaleista muutoksista, joihin emme itse voi vaikuttaa. Esim. isäni oli voimaton, yksittäinen ihminen, joka ei voinut mitään sille, että Suomen koko tekstiiliteollisuus luhistui. Siksi minua surettaa, suututtaa ja ahdistaa, kun osa ihmisistä tuntuu olevan sinisilmäisesti sitä mieltä, että kaikki on kiinni vain omista valinnoistasi. Että se on ihan oma voi voi, jos olet työtön ja rahaton.
Olen ihan samaa mieltä myös siitä, että asenne on tärkeä, eikä se ole mitään jenkkiläistä tekopositiivisuutta. Olen opetellut, siis oikein opettelemalla opetellut aikuisiällä toiveikkuutta, luottamusta ja positiivisuutta. Perhetaustani vuoksi se ei tule minulta luonnostaan, mutta onneksi olen jo hieman oppinut. Ja se toiveikkuus, positiivisuus ja armollisuus kyllä kantavat ihmistä vaikeina aikoina. Niiden avulla jaksaa yrittää, mutta samlla oppii olemaan soimaamatta itseään asioista, joihin ei voi vaikuttaa.
Heips!
Tämä oli niin kiinnostava kirjoitus että oksat pois! Innostuin pohtimaan aihetta omassakin blogissani: http://naiseudesta.blogikoti.fi/suhteeni-rahaan-laman-lapsena/
Jes, ihanaa kun säkin kirjoitit tästä! Aloin juuri katsoa vanhoja Kotikatuja Areenasta ja voi miten kaikki lamamuistot nousivat taas pintaan.
Väänsin äsken suurin piirtein itkua, kun katselin Hanneksen epätoivon ja ilon sekaista touhuilua huoltoasemallaan. Pakko keksiä jotain, että saadaan rahaa, edes joku säälittävä pulla, jolla yritetään houkutella ylisuuriin beigeihin popliinitakkeihin pukeutuneita ihmisiä loskaisilta kaduilta.
Linkkasit tämän kirjoituksesi omaan Hirsitalon Emäntä-blogiini, ja nyt on pakko kyllä heittää kommentilla =). Meillä ei matkustella, emmekä me ole tässä vaiheessa elämäämme ainakaan mitään kovin rahakkaita. Molemmat ovat keskipalkkaisessa työssä, mutta en silti ajattele, että lapsemme eläisi huono-osaisen elämää. Päin vastoin, hänellä on leluja enemmän kuin tarvitsee, samoin vaatteita. Myös sosiaalis-emotionaalisesti he eivät elä huono-osaisesti, vaan meillä on hyvinkin lämmin suhde toisiimme; halailemme, pussailemme, kehumme, otamme syliin, keskustelemme, ohjaamme, mutta silti rajat löytyvät.
Olen pohtinut tuota asiaa itsekin esikoisen synnyttyä viisi vuotta sitten; miten opetan lapsemme arvostamaan sitä, mitä heillä on, ja ymmärtämään rahan merkityksen ja käytön. Olen tullut siihen päätökseen, että opetan lapsemme käyttämään rahaa itse. Viikko raha ensin esimerkiksi 2e, sillä voi ostaa vaikka karkkia. Tai hän voi säästää puolet ja ostaa vaikka eurolla tikkarit. Tai hän voi säästää koko summan ja ostaa myöhemmin jotain. Hieman isompana sitten viikkoraha muuttuu kuukausirahaan, ja senkin eteen on tehtävä jotain. Säästäminen, säästäminen. Siihen minä olen oppinut. Sitä kummatkaan vanhemmistani eivät osanneet, eivätkä kyenneetkään kun toinen koko ajan ne rahat vei.
Olen yrittäjä, ja ehdottomasti kannustan lapsiani hakemaan ja kokeilemaan kesätöitä. Siinä oppii, että tekemällä työtä, saa rahaa, sekä kätevästi eri aloista. Jos vaikka osuu oma kiinnostava ala eteen kesätyössä. Sitä ei koskaan tiedä.
Tulipas tästä nyt vähän pitkä =)
Pitkät kommentit ja postaukset ovat ihania!
Rahan lisäksi mietin sitä, miten opetan lapselle, että elämä ei ole aina niin suoraviivaista, että ”hyville tyypeille sattuu hyviä asioita” ja ”hyvinvointivaltiossa kaikki on itsestä kiinni”. Jos ihminen on joutunut ponnistelemaan kovasti lapsesta asti pärjätäkseen, uupumus ja jatkuva epävarmuus voivat vaania herkästi, kun taloudellista ja sosiaalista turvaverkkoa ei ole.
Toisaalta en haluaisi hieroa kaikkea maailman kurjuutta liikaa lapseni kasvoille. On hyvä tietää, mistä tulee ja ymmärtää omia vanhempiaan, mutta silti haluaisin tarjota omalle lapselleni myös sitä ihanaa huolettomuutta, josta en ole oikeastaan koskaan päässyt nauttimaan juuri missään muodossa.