Päivitelläänpä nyt kaikkien vaiettujen päivienkin edestä. Kotiuduin Kreikasta, virkistyin ja kaipaan jo takaisin.
Vietimme viikon Kreetalla, Douliasin alueella pikkuruisessa kylässä, jossa on vain 70 asukasta. Olen yöpynyt usein huoneistohotelleissa, joissa on oma parveke ja keittomahdollisuus. Nyt majoituin ensimmäistä kertaa kunnolliseen taloon, joka oli kokonaan meidän käytössämme.
Natalia´s Houses on paratiisi. Taloja pyörittävä perhe suhtautuu asiakkaisiin kuin ystäviinsä. Kun tulimme taloille pikkutunneilla, meitä odotti uima-altaan äärelle katettu salaatti-illallinen ja pari viinikarahvia. Emäntämme pyöräytti frapen ja salaatin aina, kun halusimme. Perheellä on myös pieni kauppa, josta ostimme päivittäin tuoretavaraa jääkaappiin: viereisten pikkutilojen munia, juustoa ja kasviksia.
Olen kuullut Kreikkaan vihkiytyneiltä sukulaisiltani hehkutusta kreikkalaisten tomaattien ihanuudesta. Nyt tiedän, ettei ylistys ole liioittelua. Nämä tomaatit olivat syvänpunaisia, makeita kuin mansikat. Eipä siinä tullut kaivattua leikkeleitä aamiaisleipänsä päälle, kun oliivileivän kuorrutti luomumunilla, luomutomaateilla ja lähitilan fetalla.
Ja oliiviöljy, hyvä ja ravinteikas sellainen on kuulemma vihertävää. Tämän minulle opetti Kreetan-tuntija Merja Tuominen-Gialitaki. Merja pyöritti aikoinaan Knossos-ravintolaa Tampereella, ja asuu nykyään Kreetalla. Vierailimme Merjan luona, ja sain häneltä tiiviin tietopaketin oliiviöljystä ja paikallisesta elämänmenosta. Pähkinänkuoressa: Mitä tuoreemmista oliiveista öljy puristetaan, sen ravinteikkaampaa se on. Kellertävä öljy on puristettu vanhemmista, jo ravinteitaan menettäneistä oliiveista. Merja kirjoittaa parhaillaan kirjaa oliiviöljystä, eli luotan tässä hänen sanaansa.
Ja hedelmät, voi luoja. En ole koskaan maistanut yhtä ihania appelsiineja. Ne näyttävät pieniltä ja rupisilta, eikä kuorta saa hedelmälihasta irti ilman veistä. Vaivannäkö kuitenkin palkitsee. Tällaista makeutta en ole maistanut koskaan parhaimmissakaan espanjalaisissa ja israelilaisissa sitrushedelmissä. Meloneissa maistui hunaja, ja paikallisen hunajan kanssa nautittuina ne vasta hyviltä maistuivatkin. Tuoreessa luomuhunajassa ei ole äklönmakeaa, äitelää aromia, vaan maku on hento ja puhdas.
Kuten edellisessä possupostauksessani kerroinkin, kreetalaisesta ruokakulttuurista löytyi yllättävän paljon rasvaa. Juustoa syödään valtavasti, kaikissa mahdollisissa muodoissa. Paikallinen feta on kovaa ja rasvaista, mutta ei lainkaan niin suolaista kuin markettifetat täällä. Perinteinen kreetalainen juusto taas muistuttaa maultaan fetan ja tuorejuuston sekoitusta. Koostumus on kuin erittäin paksussa tuorejuustossa. Maistelimme pieniä, rasvaisesta taikinasta leivottuja, friteerattuja piiraita, jotka oli täytetty tällä juustolla.
Suosikkini oli saganaki-juusto eli suorakaiteen muotoinen, friteerattu juustonpala. Saganakin päälle valutetaan mehua sitruunasiivusta, ja mättö tarjoillaan sarkastisesti yhden salaatinlehden kera. Örps.
Juuston lisäksi kreetalaiset osaavat friteerata kaiken, mitä kuvitella saattaa. Miltä kuulostaisivat friteeratut, juustolla höystetyt kesäkurpitsapihvit tai tomaattipallot? Friteerattu munakoiso? Filotaikinaan käärityt, friteeratut lihapullat täysrasvaisessa jugurttikastikkeessa? Friteeratut tuulihatut hunajakastikkeessa?
Friteerauksen ja rasvailottelun lisäksi yllätyin siitä, että kalaruokia oli tarjolla niukasti. Vuoristokylän tavernassa oli yhtenä iltana yksi annos punaviinikastikkeessa muhennettuja mustekaloja. Muulloin kalaruokia ja äyriäisiä sai lähinnä rantaravintoloista. Merjan mukaan tämä johtuu siitä, että Niilin patoaminen on vähentänyt meren planktonia, ja kalasaaliit ovat paljon pienempiä kuin ennen.
Esimerkiksi Barcelonassa olen elänyt suurin piirtein pelkillä merenherkuilla. Kreetalla söimme kasvisten ja friteerattujen pikkuherkkujen lisäksi lammasta, kanaa ja jänistä. Vierailimme kreetalaisen ruokakulttuurin instituutissa, josta nappasin mukaani reseptivihon, ja selailin EU-selvityksiä eurooppalaisten syömisestä. Olin todella yllättynyt, sillä erään tilaston mukaan Kreetalla syödään jopa enemmän lihaa kuin Suomessa. Suomessa taas syödään moneen muuhun maahan verrattuna paljon enemmän kalaa kuin olen kuvitellut.
Illalla söimme raskaammin, mutta kuumina päivinä lounaaksi riitti pelkkä salaatti. Annoskoko oli valtava. Vaikka kreikkalaisen salaatin olisi jakanut kahden syöjän kesken, jäi maisteltavaa vielä muillekin. Kehnoinkin versio tästä salaatista oli erittäin hyvä, koska vihannekset ovat niin laadukkaita, ettei täällä voi edes haaveilla sellaisista. Punasipuli oli niin pehmeää, ettei närästystä tarvinnut pelätä, tomaatit meheviä, yrtit voimakkaita.
Yrteistä suosituimpia näyttivät olevan minttu, oregano ja hieman yllättäen tilli. Tilliä oli paljon salaateissa, täytetyissä tomaateissa ja viininlehtikääryleissä. Tilli oli kuitenkin kypsennettyä, ja sen maku oli paljon hienovaraisempi kuin tuoreen. Sopii loistavasti mintun pariksi. Kannattaa kokeilla tilliä ennakkoluulottomasti esimerkiksi tomaattipohjaisissa ruoissa. Maku saa aivan uuden ulottuvuuden, kun sen yhdistää johonkin muuhun kuin iänikuisiin perunoihin ja kalaan. Olen joskus maininnutkin, että vaikka pääsääntöisesti vihaan valmiskastikkeita, rakastan italialaisia jättipapuja, joiden maustekastikkeessa on roseepippuria ja aavistus tilliä.
Jokaisessa ravintolassa oli tietenkin pakko testata tsatsiki. Runsas valkosipuli ja hyvä valuttaminen ovat onnistumisen avaimet. Virallisina valvojina toimivat sukulaisemme, jotka ovat käyneet lähes joka vuosi Kreikassa melkein 30 vuoden ajan. Tsatsikin lisäksi ihastuin jugurtista ja juustosta sekoitettuun, pippurilla ja chilillä höystettyyn maustekastikkeeseen.
Yksi kreetalaisen keittiön erikoisuus ovat villivihannekset, joita kutsutaan hortaksi. Saarella kasvaa ainakin parisataa syötäväksi kelpaavaa kasvilajia. Osa villivihanneksista maistui pehmeälle kuin pinaatti, osa kitkerälle kuin sikuri. Hortaa tarjoillaan sellaisenaan muhennoksena, munakkaissa, padoissa ja uunivihannesten täytteenä.
Tilatessamme viininlehtikääryleitä Argiroupoulin suihkulähteillä kääryleet tarjoiltiin kesäkurpitsan kukintojen kera. Kukat ovat paitsi kauniita, myös äärettömän maukkaita kypsennettyinä. Suihkulähteiden ruokapaikat näyttivät turistikohteilta, mutta elämys oli omaa luokkaansa. Annoskoko oli niin hurja, että melkein itku tuli, kun ajattelin seurueemme aiheuttamaa hävikkiä. Suomessa etana-annos tarkoittaa 6-12 etanan juustolla ja voilla ryyditettyä pannua. Täällä saimme vitosella öbaut 60 etanaa kotiloineen, raikkaasti rosmariinilla maustettuina.
Argiroupouli oli ihana paikka. Harvoin saa kokea näin suurta luonnon monimuotoisuutta yhdellä alueella. Lähes trooppisessa kosteikossa kasvaa valtavia kesäkurpitsoja, avokadoja ja sitrushedelmiä. Hedelmäkorissani kypsyy nyt kaksi tuolta napattua avokadoa.
Minttu ojenteli oksiaan virtaavaan puroon, jonka jäisessä vedessä oli ihana uittaa kuumottavia jalkoja. Hieman kuivemmilla poluilla näki timjamia, oreganoa ja valtavia rosmariinikimppuja. Voimakkaat villiyrtit, joita löytyi mitä yllättävimmistä paikoista, niitä jäin erityisesti kaipaamaan. Yksi suurimmista elämyksistä oli anisruohon löytäminen paahtavan auringon alta. Katkaisin oksan ja kädelleni pulpahti tippa tuoksuvaa öljyä, joka virkisti ihanasti 40 asteen helteessä.
Jäin kaipaamaan myös niinkin arkista asiaa kuin perunaa. Minä, laitosruokaloiden vammauttama kumiperunafoobikko, joka ei koskaan kotona tee ranskalaisia. Kreetalla peruna on makeaa ja kiinteää. Se joko friteerataan runsaassa oliiviöljyssä tai muhennetaan pataruoan joukossa, jolloin peruna imee itseensä kastikkeen maut. En ole syönyt missään niin hyviä ranskalaisia ja lohkoperunoita kuin täällä.
Tämä annos tarjoiltiin tomaattikastikkeen, kuivattujen yrttien ja rasvaisen juuston kera. Eipä siinä paljon vikaan voi mennä.
Koska majapaikkamme oli pikkukylässä, ja halusimme juoda viiniä, emme autoilleet iltaisin lähikylien ravintoloihin, vaan söimme illallisen samassa Doulianasin tavernassa. Se ei todellakaan ollut huono päätös. Ravintola oli kaikin puolin yksi parhaita välimerellisen ruoan paikkoja, jossa olen koskaan käynyt.
Tarjoilija suositteli joka ilta kokin erikoisia kaikkein tuoreimmista raaka-aineista. Kun kyselimme eräänä iltana viininlehtikääryleitä, tarjoilija sanoi suoraan, että tänään niitä ei kannata ottaa, koska varastossa ei ole tarpeeksi hyviä lehtiä. Seuraavana iltana hän muisti toiveemme ja kertoi, että keittiö sai nyt isoja lehtiä, joista voi muotoilla kauniita kääryleitä, haluaisitteko niitä tänään.
Kylien pikkupaikoissa ei ollut lastenlistoja. Valikoimassa toki oli turvallisia ja tuttuja annoksia, joita suomalaisissa paikoissa kaupattaisiin lastenannoksina. Muuten oletus oli, että lapset syövät sitä mitä aikuisetkin. Ja söihän se. Eipä tarvitse tämän reissun jälkeen miettiä, syökö hieman päälle vuoden vanha mustekalaa, tsatsikia, moussakaa, lammasta, viininlehtikääryleitä, täytettyjä tomaatteja ja maustekakkua. Syö näköjään kaikkea hyvällä ruokahalulla, kunhan vain tarjotaan. Tosin tuntuu aika friikiltä, kun pullea vauvannaama hönkäilee valkosipuliröyhtäyksiä.
Kreikkalaisen ravintolakulttuurin viehättävin piirre on se, että talo tarjoaa aina jotain makeaa palan painikkeeksi. Vähintään melonia, parhaimmillaan jäätelöä, kakkuja ja muita leivonnaisia. Makean kylkiäisenä tarjotaan rakia eli paikallista pontikkaa, jonka maku ja pitoisuus vaihtelevat paikan mukaan. Pidin kovasti hunalla maustetusta rakista. Kotipolttoisten lisäksi kaupoissa myydään ihan virallista rakia, naturellina ja maustettuna. Ostin kotiin sitruunarakia syysiltojen lämmikkeeksi.
Viimeisenä iltana emme menneet tavernaan, vaan kokkasimme ihanan kasvisillallisen talolla. Kreikkalaiset tomaatit osoittivat taas taikansa. Vaikka suomalainen tomaatti olisi kuinka punainen ja mehevä, sen liemi ei ole kypsennettäessä samanlaista. Näiden tomaattien mehu oli hätkähdyttävän punaista. Vuoassa olevan uunipaistoksen liemi oli tummanoranssia, vaikka siihen ei lisätty tomaattimurskaa.
Illallisen jälkeen nautiskelin viimeisestä välimerellisestä yöstä. Istuin uima-altaalla kirjan kanssa, katselin tähtiä ja lepäilin. Ja iloitsin siitä, että seuraava reissu koittaa jo vajaan parin viikon päästä. Tuolloin kutsuu Espanja ja talo Málagan kupeessa, Sitio de Calahondassa. Wikipedian mukaan ”Sitio de Calahonda on tunnettu varakkaiden englantilais-eläkeläisten loma-asuntokeitaana”. Mikä sopisikaan paremmin kaltaiselleni pihille ja pahantuuliselle natisijalle!
Sen verran piti lomallakin pyöriä netissä, etten päässyt aivan umpioon Tampereen ravintolakuulumisista. Näsilinnankadulle puuhataan jo etukäteen kehuttua ja hypetettyä Sitko Pizza & Baria. Arto Rastas avaa toisen Bar Burriton tänne Tammelaan, Bistro Le Potin viereiseen liiketilaan. Tilaan piti aluksi tulla Le Potin leipomo, mutta hanke joutui Rastaan mukaan vastatuuleen, joskaan leipomoideaa ei ole kokonaan haudattu. Mutta mainiota tämäkin, ei tarvitse lähteä lounaalle kosken väärälle puolelle. Hallituskadulle on tullut uusi suloinen kahvila Pikku Paratiisi, jonka herkkuja pääsi maistelemaan viime viikolla Keskustorin Food Festeillä. En ole vielä testannut, mutta ulkoa kurkittuna paikka näytti ihanalta, sisustuksessa on käytetty koivunrunkoja.
Dämn, nyt vetäisin sormeeni viiltohaavan viinietikkapullolla. En löytänyt kämpästä käsidesiä tai jodia, joten teemaa mukaillen uitin sormeani Ouzossa.
