Pitkän ja perusteellisen pohdinnan päätteeksi päätin aloittaa bloggauksen. Kaksi asiaa ajoi julkiseen kirjoittamiseen verkossa.
Ensinnäkin, kirjoitan leipätyökseni ja huvikseni. Olen ammatiltani toimittaja, ja yritän hivuttautua koko ajan enemmän oman, luovan kirjoittamiseni varaan. Kirjoitan seuraavaa teostani nyt päätoimisesti ja pohdin päivittäin, onko tekstini hyvää, miksi kirjoitan, kenelle kirjoitan, onko minulla edes oikeutta kirjoittaa jne. Kun tähän itsensä jatkuvaan kyseenalaistamiseen ja tekstin hinkkaamiseen lisätään pitkät, yksinäiset työpäivät kotona, lienee selvää, että hulluuden partaallahan tässä kiikutaan. Arkityöni ei auta asiaa. Tällä hetkellä on aika masentavaa olla journalisti, sillä joka paikasta irtisanotaan väkeä. Tuntuu siltä, että median arvostus on ehkä alempana kuin koskaan.
Toinen syy oli julkinen paine. Heh, kuulostaa siltä kuin satapäinen jengi hakkaisi kotioveani ja vaatisi minua banderollien kanssa blogimaailmaan. No ei nyt sentään. Mutta viimeisen vuoden aikana olen saanut kuulla Facebook-kavereiltani toistuvasti kysymyksen ”miksi sä et bloggaa”. Tavassani havainnoida asioita ja pukea havaintoni sanoiksi on kai jotain hyvällä tavalla huvittavaa (tai sitten huvitan ihmisiä samaan tapaan kuin kylähullu, jonka suupielestä valuu vaahtoa, ja olen liian tyhmä tajutakseni tämän). Lisäksi olen huomannut, että ruokaan, ravintoloihin ja asiakaspalveluun liittyvät Facebook-statukseni synnyttävät aika usein pitkiä ja mielenkiintoisia keskusteluja.
Kun mietin, millaista blogia alan kirjoittaa, yksi asia oli selvä. Blogini ei käsittele kirjoittamista eikä journalismia. Välillä varmasti lipsun sivuamaan näitä aiheita, mutta oman mielenterveyteni vuoksi yritän keskittyä niihin aiheisiin, jotka saavat minut rentoutumaan ja antavat muuta ajateltavaa. Mikään muu ei tuntunut yhtä helpolta ja luonnolliselta vaihtoehdolta kuin ruokakulttuuri ja kaikki siihen liittyvä.
Kirjallisuus ja journalismi eivät kosketa kaikkia. Joidenkin mielestä ne ovat elitistisiä aiheita. Kaikilla on sen sijaan mielipiteitä ruoasta, syömisestä ja asiakaspalvelusta. Ne ovat myös aiheita, joita ajattelen joka päivä. Kaveripiirini on jostain syystä aika foodie-painottunutta. Yleisin tapamme viettää aikaa yhdessä on kokoontua jonkun kotiin syömään ja kuuntelemaan musiikkia.
En halua tehdä blogistani pelkkää reseptiarkistoa, koska netti on niitä pullollaan. Tamperelaisena kaupunkilaisena kaipaan kuitenkin lisää julkisia ravintola-, kahvila- ja kauppa-arvosteluja ja asiakaspalvelukokemusten jakamista. Pääkaupunkiseudun ruokapaikoista, liikkeistä ja tapahtumista blogataan kiitettävästi, mutta Tampereella olisi tässä vielä petrattavaa. Uskon, että kokemusten jakaminen buustaa Suomen kakkoskaupungin ruokakulttuuria entisestään. Tänne kaivataan jo jotain muutakin kuin 90-luvulle jämähtäneitä Pihvejä, wingsejä ja purilaisia -paikkoja. En kuitenkaan tarkoita ylihinnoiteltua piperrystä, vaan luovuutta, rohkeutta ja erinomaista asiakaspalvelua.
Virtuaalisessa viidakkorummussa on voimaa. Sivumaku-blogi on ollut minulle monta kertaa avuksi, kun olen kaivannut kokemuksia tamperelaisista ravintoloista. Siis: kommentoi, keskustele, ideoi. Toteutan juttuideoita sen mukaan, mitä siellä täällä sinkoilevan pätkätyöläisen aikataulu ja kukkaro sallivat. Me silppuduuneilla elävät apurahakirjailijathan olemme tunnetusti varakkaita työnpakoilijoita, jotka kulutamme päivämme kuppiloissa…
Lopuksi pieni varoitus sofistikoituneille lukijoille. Kiroilen välillä ja käytän äärettömän juntteja kirosanoja, kuten scheisse, scheissenberger ja jumaleissön. Se on paheeni samalla tavalla kuin tupakointi jollekin toiselle. Voit kommentoida rumia sanoja närkästyneeseen sävyyn, mutta se on täysin turhaa. Tässä suhteessa olen kuin tyhmä, vanha, lihava ja väsynyt koira. Saatan vispata vähän häntääni mieliksesi, mutta jöpötän siitä huolimatta paikallani apaattisena ja järkähtämättömänä.
Jumaleissön!
