Valittelin syksyllä jossakin postauksessani, että en ole koskaan päässyt Pinot noirien makuun. Viinimakuni on vielä niin harjaantumaton, että Pinot on minulle ehkä liian vivahteikas ja kevyt rypäle. Aikaisemmin pidin todella jynkyistä, halolla päähän -sarjan punaviineistä, ja yritän nyt laajentaa makupalettiani.
Mainiota Pullon henki -viiniblogia kirjoittavat Katri ja Heikki tarttuivat valitukseeni ja lupasivat esitellä minulle takuulla kiinnostavia Pinoteja. Tempaisimme pikavauhdilla pystyyn Pinot noir -illan, johon myös Ripaus tryffeliä -bloggaaja Merja osallistui ja kestitsi meitä luonnollisesti itse poimimillaan tryffeleillä.
Ihan ensinnäkin: vau. Katri ja Heikki olivat järjestäneet todellakin tastingin, eivät mitään kaatajaisia. Kaikki oli kattausta ja ruokaa myöten mietittyä. Ruoasta lisää tuonnempana, mutta kerrottakoon heti, että tämä oli parasta ruokaa, jota kukaan on minulle kodissaan tarjoillut. Upea ravintolatason illallinen, johon monikaan fiini rafla ei yllä. Saadessaan tällaista kestitystä tuntee itsensä todella tärkeäksi vieraaksi.
Alkusamppanjan jälkeen aloitimme Pinoteihin tutustumisen. Valikoimassa oli neljä keskenään hyvin erilaista viiniä, puolet vanhasta ja puolet uudesta maailmasta. Ensimmäinen tuttavuus oli vuoden 2007 Rodet Clos de Thorey Monopole Georgesista Ranskasta. Kirjoitimme viineistä muistiinpanoja, ja avauksen kohdalle olen kirjoittanut ”kellari, hiukan hometta?”. Yllätyin kuullessani, että kyseessä oli nuorehko viini, sillä tämä oli aivan eri maata kuin aikaisemmin maistelemani pinotit, todella multainen ja väriltään rusehtava. Marjoja sai oikein hakea mausta.
Toinen viini veti maton jalkojeni alta vielä tehokkaammin. Vuoden 1992 Labouré-Roi Gevrey-Chambert Gevrey-Chambertista Ranskasta oli myös väriltään rusehtava. Maku ja tuoksukin olivat ikääntyneen viinin. Tämä jos mikä se vasta maamainen viini oli. Tuoksussa oli ihan ehtaa tallia ja jopa lantaa, ja olin sekä innostunut että häkeltynyt. Tämä viini todellakin jäi makumuistoihin, mutta minkä ihmeen kanssa sen voisi yhdistää?
Kolmas Pinot oli sitten hieman lähempänä sitä, mitä odotin. Jenkkiläisesta Oregon Willamette Valleysin vuoden 2012 Benton Lanesta aisti selvästi marjaisuutta, mutta mitään litkua viini ei todellakaan ollut. Siinä oli lämpöä ja mausteisuutta ja tuoksussa vivahde kynttilän liekin tuoksua. Tämä on talviviini, joka ei kuitenkaan vedä huulia ikenien päälle tanniinisuudellaan, vaan lämmittää ja pistelee mukavasti suussa.
Lopuksi hypättiin Uuteen-Seelantiin. Vuoden 2013 Te Kairanga Runholder oli vielä edellistäkin täyteläisempi ja savuisempi. Etenkin ilmoituttuaan viini oli todella voimakas, ja aistin mausta ja tuoksusta juureksia, ehkä maa-artisokkaa ja punajuurta. Tälle aistimukselle on kuulemma oma nimensäkin, vegetaalisuus.
Katri ja Heikki painottivat ruoan ja viinin liiton tärkeyttä. Tämä ilta oli hyvä osoitus siitä, että viinejä kannattaa a.) maistella aina useampia kerrallaan ja tehdä vertailua sekä b.) kokeilla erilaisia ruoan ja viinin yhdistelmiä. Alkupalana maistelimme näitä mielettömän kauniita ja herkullisia paahdettuja juureslastuja omenamoussen kera. Heikki oli myös tehnyt itse leipää, jonka hän oli tehnyt omasta juuresta. Kuten sanottu, ei ravintolassakaan usein saa näin hyvää. Käsittämätöntä.
Varsinaisesta alkuruoasta vastasi Merja. Tarjolla oli viiriäistä syksyn viimeisten tryffeleiden kera. Yksinkertaisuudessaan upea annos, joka toimi hyvin kahden ensimmäisen viinin kanssa. Totesimme, että tämähän on niin klassinen vanhan maailman annos kuin vain olla voi. Merja osasi kypsentää viiriäisen täydellisesti. Tämä hentoinen lintu kärvennetään harmittavan usein kuivaksi, mutta koostumus oli nyt juuri sellainen kuin pitääkin. Rapea kuori ja unelmanpehmeä, nestettä tirskuva liha. Viiriäinen ei kaivannut mitään kikkailuja, vaan annos oli vahva juuri tällaisenaan.
Uuden-Seelannin Pinot ei toiminut linnun kanssa, vaan korosti sen rasvaa niin, että maku oli lähes elttaantunut. Sen sijaan ranskalaiset viinit ja etenkin jännittämäni ”talliviini” Labouré-Roi toimivat viiriäisen kanssa hienosti. En olisi osannut yhdistää näitä makuja, mutta simppeli yhdistelmä oli vallan mainio. Tästä makumaailmasta mieleeni tulee Umberto Econ Ruusun nimi, jota luen parhaillaan. Mielessä alkaa pyöriä valkoiseksi kalkittuja luostareita, pimeydessä lepattavia kynttilöitä ja kirjurimunkkeja.
Sitten se jo alussa hehkuttamani pääruoka. Katrin ja Heikin loihtimassa annoksessa oli ankkaa ja sorsaa, juureskuutioita, sinihomejuustolla maustettua punajuuriduchessea ja karviaisella maustettua punaviinikastiketta. Annos oli niin kaunis, että en olisi raaskinut rikkoa sitä aterimilla. Pienimmätkin yksityiskohdat olivat mietittyjä. Tyyliin juureskuutiot olivat kuutioita, eivät mitä tahansa eriparisia lohkoja.
Tämän annoksen kanssa uuden maailman viinit pääsivät loistamaan. Punajuuressa oli sen verran makeutta ja annoksessa komponentteja, että viinien mausteisuus ja täyteläisyys antoivat ruoalle hyvää vastinetta.
Näiden elämysten jälkeen olin ihan että apua, miten minun jälkiruokapiiraani pärjää tässä seuraassa. Tein suolaisenmakean päärynä-vuohenjuustopiiraan, jonka resepti löytyy täältä. No eipä kukaan kehdannut ainakaan ääneen valittaa. 🙂
Ilta oli viihtyisimpiä pitkään aikaan. Nostan hattua ja kumarran: kyllä vain, te onnistuitte vakuuttamaan minut siitä, ettei Pinot ole tylsää litkua. Lisäksi viiriäisen ja ranskalaisten Pinotien yhdistelmä ja etenkin talliviini olivat mahtavia löytöjä. Ja nuo safkat. Mieletöntä.
Välillä on mukavaa vetää kaveriporukalla vaikka pakastepizzaa darrassa, kunhan kokoonnutaan yhteen. Mutta tällainen viimeisintä yksityiskohtaa myöten mietitty emännöinti ja isännöinti, onhan se vain huikea kokemus. Kiitos Katri, Heikki ja Merja, maltan tuskin odottaa seuraavaa kertaa ja uusia oppeja!
