Rakas Pariisi vol.1: Kreppejä, hanhenmaksaa ja harhailua

Taivas varjele mikä sieltä tulee. No sehän on aivan jumalaton kuvavyöry, joka ei ole millään tavalla mobiiliystävällinen. Sorgen. Rakastan leikekirjoja, ja koska blogini on aikuiselämäni virtuaalinen leikekirja, täytän sen sivut välittämättä pätkän vertaa siitä, latautuvatko otokset sillä ja tällä i4you_galaxnroid_whateva-luurilla.

Olin Pariisissa. Olen edelleen henkisesti Pariisissa. Pariisin-reissu keväällä 2002 oli ensimmäinen kunnon ulkomaanreissuni lentomatkoineen, ilman kaitsijoita. Meitä oli kolme lukion ikeestä vapautunutta nuorta naista. Täynnä 18-vuotiaan uhmaa, huumaa omista oikeuksista ja vapaudesta, täynnä unelmia. Yksi meistä haaveili diplomaatin urasta ja toinen markkinointiammattilaisen, kolmas halusi toimittajaksi ja kirjoittaa kirjan. Kaikkien toiveet toteutuivat. Pariisissa on magiaa.

Minulla oli kirjani kanssa todella paha blokki lähes kaksi vuotta. Tänä keväänä se hellitti. Haluan uskoa, että kaikki tulee vielä ratkeamaan ja menemään hyvin. Halusin, että Pariisi vakuuttaa minut siitä, että kaikki menee vielä helvetin hyvin ja kirja valmistuu. No joo, halusin minä olla myös kaksin miehen kanssa, nukkua myöhään, juoda pastista, syödä liikaa hiilihydraatteja ja olla koko päivän semmoisessa ihanassa pikkukännissä. Tämmöisessä.

Hih hih hih nämä lasit kätkevät hyvin silmieni alla olevat Chablis-pussit.
Hih hih hih nämä lasit kätkevät hyvin silmieni alla olevat Chablis-pussit.

Lähdimme Tampereelta epäinhimillisen aikaisin torstaina ja palasimme sunnuntaina. Mihinkään turhaan kikkailuun ei siis ollut aikaa. Halusimme kentältä mahdollisimman nopeasti hotelliin. Valitsimme majoituksen hinnan ja sijainnin perusteella. Oopperan läheltä löytyi kiva kolmen tähden hotelli, jonne kentältä pääsi lähes suoraan RER-junalla. RER on siis kentän ja keskustan väliä kulkeva metrolinja, joka tulee ainakin puolet taksia halvemmaksi. Ruuhka-aikaan se on myös nopein kulkupeli.

Oopperan ja Pyramidesin lähikorttelit osoittautuivat mahtaviksi paikoiksi. Tuolla oli melkoinen aasialaisten ravintoloiden keskittymä. Kaikkialla oli japanilaisia ja vietnamilaisia ravintoloita. Halusimme syödä aluksi jotain autenttista ranskalaista. Silmiini osui tupaten täynnä oleva pieni kreppibistro, Le Cap Breton. Ravintola oli täynnä pelkkiä ranskalaisia. Päätimme uskaltautua hälinään, ja se oli loistava päätös. Tämä oli niin ranskalainen paikka kuin vain olla voi.


Salin ja keittiön toiminta oli todella tehokasta. Kaksi ihmistä istutettiin tasan kahden ihmisen pöytään, ei suurempaan. Tavoitteena oli pitää sali koko ajan optimaalisen täynnä. Tämän voisi ottaa loukkaavana, mutta me ihailimme logistiikkaa, joka puksutti kuin luotijuna. Kun suuri pöytä vapautui, mentiin tasan viiden hengen seuruetta etsimään jopa kadulta. Tarjoilijat olivat nopeita, eikä asiakkaita paapottu kovin pitkään, vaikka ote oli kohtelias.

Monet valittelevat ranskalaisten tympeyttä, mutta minä jotenkin pidin tästä. Kun päästää irti kaikesta meluun ja kaaokseen liittyvästä ahdistuksesta, kuhisevat paikat ovat herkullisia. Niihin voi sulautua paremmin kuin tyhjiin ravintoloihin. Voi salakuunnella keskusteluita ja havainnoida eleitä ja olla härdellin keskellä anonyymi. Asiakkaiden laiskanpulskea itsetietoisuus oli aivan omaa luokkaansa. Kun paikka oli saatu, siitä ei todellakaan ollut kiire minnekään, vaikka ateria olisi loppunut aikaa sitten, ja jono täynnä spanieleina anovia nälkäisiä. Lisäksi kuhisevat paikat osoittautuivat ruoan puolesta parhaiksi. Sinnehän ihmiset hakeutuvat, missä ruoka on hyvää.

Kymmenen minuutin odottelun jälkeen saimme pöydän. Ihmettelin, miksi kaikki juovat teetä. Listaa tutkittuani tajusin, että juoma olikin maalaissiideriä, joka tarjoiltiin posliinikupeista. Valitsimme kombon, johon kuuluivat päivän suolainen ja makea kreppi ja siideri. Ei muuten ollut huono valinta. Suolainen, ohrataikinasta tehty kreppi oli täytetty parsalla, vuohenjuustolla ja ranskankermalla. Makeaa vehnäkreppiä hyväilivät karamellikastike, tuoreet mansikat ja suklaahiput.


kreppi
Pienen kävelylenkin ja kauppareissun jälkeen palasimme hotellihuoneeseen lepäilemään ja suunnittelemaan iltaa. Ja tietysti kylpemään! Rakastan kylpyammeita. Tosin en tiedä, lilluisinko vaahdossa yhtä innokkaasti, jos meillä olisi kotona amme. Mutta haluan aina ammeellisen hotellihuoneen, koska kuuma kylpy on paras tapa helliä kipeitä lihaksia pitkän kävelyn jälkeen.

Halusin tutkia latinalaiskorttelia, ja mies löysi suosituksen Le Porte Pot -viinibaarista. Pariisista päivää -bloggaaja kehui, että ravintola on oikeasti autenttisen ranskalainen, ja hintataso fiksumpi kuin alueen turistihoukuttimissa. Menimme syömään pariisilaisittain turhan aikaisin, ennen kahdeksaa. Aikaisen herätyksen vuoksi en olisi jaksanut odottaa yhtään myöhempään. Ravintolassa ei ollut kauheasti muita asiakkaita, mikä harmitti. Olisin kaivannut jazzia ja säpinää, mutta paikka vasta käynnisteli toimintaansa, ja ruoat tulivat turhankin nopeasti.

Tilasimme alkupaloiksi lohitartarin ja hanhenmaksaa. Maksa tosin oli vahinko. Yritin pinnistellä muistiani, mitä on foie gras, öööö äää, oliko se joku tosi rasvainen lehtitaikinasta tehty juttu? Joo oli se, hei maksakammoinen mieheni, tilaa sä annos sitä.



Lohitartar oli ihana. Täydellisen tuoretta lohta, jota limen ja tomaatin hapot olivat pehmentäneet juuri sopivasti. Molemmat annokset vain olivat alkupaloiksi turkasen isoja. Söin ritarillisesti puolet miehen maksasta ja lahjoitin lopun lohen hänelle. Pidän maksasta, mutta hanhen- ja ankanmaksa ovat niin rasvaisia, että täyteläisyyden ja kuvotuksen raja on hiuksenhieno. Lisäksi lintujen maksat ovat aika epäeettistä ruokaa, koska lintuja pakkosyötetään, jotta niille tulee rasvamaksa. Menee siis kategoriaan, että voinpa sanoa syöneeni, mutta ei tämä mikään ykkösherkku ole.

Tämäkin maksa oli todella rasvaista, mutta viikunahillo, hapokas kastike ja loistava patonki tekivät yhdistelmästä maukkaan. Puolikas annos tätäkin olisi riittänyt vallan hyvin. Pääruoiksi valitsimme talon salaatin ja kokonaisena paahdetun viiriäisen.


Salaatti oli positiivinen yllätys, vaikka olisin kaivannut enemmän öljyä ja hapokkuutta. Myös viiriäisenmunat olisi voinut jättää pehmeämmiksi. Ihmettelin, mitä salaatissa olleet pienet lihasmöykyt olivat, ehkä sydäntä? Googlailun jälkeen selvisi, että kyseessä oli kivipiira eli linnun lihasmaha, jossa lintu hienontaa ruoan. Tämä oli herkullisimpia maistamiani ruhonosia. Todella tiivistä, mutta mureaa ja vähärasvaista lihaa.

Viiriäinen oli ihan jees, mutta kuivahko, kuten pienille linnuille tuppaa käymään kypsennettäessä. Lisukkeena tarjottu perunasose ei pärjännyt suomalaiselle muusille. Kastikkeessa oli jälleen hanhenmaksaa, mutta tässä muodossa se toimi todella hyvin. Jälkiruoaksi nautiskelimme tarte tatinin, ja voi pojat ja tytöt ja venäläiset jääkiekkoilijat, se oli ihana. Lisukkeena oli ranskankermaa, jonka kirpeys oli piste iin päälle. Valtava annos tämäkin.

Seuraavana päivänä halusin jatkaa latinalaisalueella pyörimistä. Boulevard Sain-Germainilla on käsikirjoitusmuseo, jota kehuttiin pari viikkoa sitten Hesarissa. Esillä on mm. Rimbaudin ja Einsteinin alkuperäisiä kirjoituksia. Valitettavasti museon luona selvisi, että sen toiminta on lopetettu. Omistajalla on ollut vissiin jonkinlaista rahasäätöä. Päätimme, että anti olla, emme ala väen vängällä järjestää itsellemme ohjelmaa. Nyt ollaan Pariisissa. Nyt vetelehditään.



Kiertelimme lähikortteleita ja nautimme yllättävästä hiljaisuudesta. Osuimme antiikkikauppojen täyttämälle alueelle. Lähes kaikki erikoisliikkeet tosin olivat kiinni. Monet kaupat olivat avoinna kello 13-18, ja aamupäivällä tunnelma oli niin rauhallinen, että tuntui absurdilta ajatella olevansa yhdessä Euroopan suurimmista metropoleista. Päätimme mennä tappamaan aikaa ja syömään lounasta Luxemburgin puistoon. Matkan varrelle osui ihana kahvila-konditoria. Seinille kiinnitetyt valokuvat todistivat, että täällä ei todellakaan tehdä raakapakasteita. Täällä leivotaan.

Miten niitä leivonnaisia nyt edes voi kuvailla. Ei sellainen taidokkuus ja kauneus ole tästä maailmasta. Lisäksi kylmätiskissä oli toinen toistaan ihanampia salaatteja, couscousia, juustoja ja marinadeja. Ja mikä mukavinta, kahvilasta sai ostaa myös viiniä mukaan. Otimme säädyllisesti pienen Château-pullon, joka ystävällisesti avattiin meille kahvilassa ja saimme vielä mukit mukaan.



Luxemburgin puisto on loistava paikka moneen tarkoitukseen. Pariisilaiset tulevat tänne urheilemaan. Kittasimme penkillä viiniä ja tuijotimme kuin mitkäkin potkat tenniksenpelaajia, joista toinen oli niin susihuono, että jopa minä repeilin täysillä (fyi: en osaa edes heittää palloa). Eräs vanhempi mies juoksi ilmeisesti puolimaratonia sahaamalla käytäviä edestakaisin. Aika tuskaista menoa oli.

Puistossa on tenniskenttien lisäksi upeat leikkipaikat lapsille, karuselli, poniratsastusta ja ihania vehreitä keitaita, joihin voi eksyä ihailemaan patsaita ja puita.



Pariisi oli paljon parempi kävelykaupunki kuin muistin vuosien takaa. Toki 18-vuotiaana oli koko ajan kauhea kiire joka paikkaan. Ja metrossa oli vain niin siistä, kun se Bomfunk MC`sin videon poikakin breikkas siel. Kaikkein jännintä oli mennä Pariisin metrossa pummilla. Nyt kolmen päivän turistilippu jäi aika vähäiselle käytölle. Käppäilimme kotiin rauhallisesti Seinen rantaa pitkin, napsin kuvia ja uppouduin kylpyyn tequilaoluen kanssa. Lisää mobiiliepäystävällisiä, romantisoituja postauksia tulossa lähipäivinä.

Hämmentävä katutanssiesitys. Kundit vetivät kikattelevan mimmin kanssaan ykeisön eteen. Oli isot pa-kamat ja uho päällä, mutta kukaan ei siis tanssinut. Kunhan seistiin tumput suorina, ja jostain syystä yleisö hurrasi täysillä.

Hintsusti enemmän lemmenlukkoja kuin Tampereen silloissa.
Hintsusti enemmän lemmenlukkoja kuin Tampereen silloissa.

Ai mikä muuten on suurkaupunkien krääsäkauppiaiden myyntihitti vuonna 2015? Noups, se ei ole mikään välkkyvä, vinkuva ja ilmassa kieppuva väkkärä. Sehän on tietenkin selfiekeppi, joita aasialaiset turistit suorastaan kahmivat.


Ja sitten tuli Pariisin yö.


PS. Valtaisat kiitokset teille kaikille lukijoille. Olen ollut kehno bloggaaja viimeiset pari kuukautta kiireideni vuoksi. Ja kuitenkin te vain jaksatte käydä tasaisesti ja hämmentävän paljon lukemassa raapustuksiani. Tekee hyvää haavojaan nuolevalle, romaaninsynnytyskivuista kärsivälle, napanöyhdissään piehtaroivalle marttyyrille. Kiitos. Kiitos. Kiitos.

 

2 kommenttia

  1. Campasimpukka

    Hieno Pariisi-raportti! Minä olin viime kesänä, että pariisilaisissa puistoissa on kaupungin tarjoama nettiyhteys 🙂 Minusta se oli hyvin sympaattista.

    • Minut yllätti se, että kaikki toimi niin hienosti, mitä nyt metroasemalla hieman kärähti hermo, kun valtavalle solmuasemalle on jemmattu tyyliin yksi automaatti yläkerran nurkkaan, eikä infotiskillä ollut mitään intressiä auttaa löytämään sitä. Mutta liikenteen jouhevuus jopa ruuhka-aikaan, netin pelaaminen, ihmisten järkevyys liikenteessä, tosi mukava suhtautuminen lapsiin (omamme ei siis ollut mukana, muuta panin merkille), hienosti koulutetut koirat, kaikki. Positiivisia yllätyksiä.

      Tuntui hupaisalta lueskella samaan aikaan vääntöä siitä, pitäisikö osa Tampereen Hämeenkadusta pyhittää jalankulkijoille, ja ketä täällä nyt eniten sorretaan, autoilijoita, pyöräilijöitä vai kävelijöitä. Pariisissa oli valtavasti pantillisia kaupunkipyöriä, pyöräilijät noudattivat liikennesääntöjä ja heidän oli turvallista ajaa liikenteen joukossa, ihmiset eivät juosseet suojatien yli punaisia päin, liikenteessä ryhmityttiin. Muistelin ja odotin, että kaikki olisi ollut paljon kaoottisempaa. Lisäksi ihan joka paikassa suostuttiin puhumaan englantia ihan mielellään tai ainakin yritettiin.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*