Riesling & Spätburgunder -viikot Tampereella: Taas sain leijua taivaassa

(*Söin ja join ilmaiseksi)

Perjantaina koin yhden bloggaushistoriani hienoimmista illoista. Tamperelaiset ravintolat järjestävät Riesling ja Spätburgunderviikot 18.-30.5. Mukana ovat Näsinneula, Tuulensuu, Henriks, Champagne bar Santé, Masuuni, Ravintola C, Hella & Huone sekä Tiiliholvi. Tiiliholvissa viikot alkavat tosin vasta 25.5. Nässinneula jatkaa omia viikkojaan 15.6. asti. Rieslingit ovat varmasti tuttuja, mutta ainakin itselleni Spätburgunderit eli saksalaiset pinot noirit ovat aika lailla kysymysmerkki. Spätburgunderit olivatkin nyt ensimmäistä kertaa mukana Riesling-viikoilla.

Tapahtumaa toteuttava Saksan viinitiedotus kyseli tamperelaisilta bloggaajilta, haluaisimmeko kiertää ravintolat tastingin merkeissä. Saimme kokoon kivan porukan, jossa oli sekä ruokaan että viiniin syventyneitä bloggaajia. Seurueessamme olivat Viinikartan herrat, Katri ja Heikki jo aikaisemmin kehumastani Pullon henki -blogista ja Ripaus tryffeliä -blogin tryffeliguru Merja.

Aloitimme makumatkan Näsinneulasta. Ehdin ihailla hetken maisemia ennen tositoimiin ryhtymistä.


Vastaanotto Näsinneulassa oli todella lämmin ja huomioiva. Mia Merta esitteli Reino Sarkan suunnittelemat annokset ja viinit tarkasti. Ruoat aseteltiin ensin sivupöydälle, missä meidän oli helpompi kuvata niitä. Kaikkia annoksia oli pari kappaletta, ja jaoimme ne. Vatsa täyttyi mukavasti illan aikana, sillä pikkupaloja kertyi peräti 15. Viiniäkin tuli maisteltua toistakymmentä lasillista. Huom, maisteltua, ei kitattua (toivottavasti joku nyt uskoo tämän).

Aloittelimme tastingin Markus Molitorin kuohuvalla Rieslingillä. Viini erottui mukavasti perustason kuohuvista, ja mineraalit jäivät mieleen. Alkupalana tarjoiltiin soijaglaseerattua, haudutettua Hauhalan hanhea ja parsaa. Annos sai kaverikseen Meyer-Näkel & Klumpin Hand in Handin. Punaviinin tuoksu oli todella voimakas, kuohkea ja tillimäinen, hiukkasen päällekäyvä. Hanhi yllätti positiivisesti. Rasva, mureus ja rakenne olivat hyvässä tasapainossa. Pidin myös soijakastikkeesta.


Pääruoaksi oli paistettua järvikuhaa, kampasimpukkaa ja parsaa. Dreissigacker-Riesling muodosti hyvän makuparin annoksen kanssa. Kala-annoksissa korostetaan todella usein kermaisuutta. On valkoviini-voikastiketta ja kermaista perunapyrettä. Tässä annoksessa oli iloksemme happoja ja raikkautta. Neulan annoskokokin tuntuisi kasvaneen oikein passeliksi.

Kala-annos onnistui olemaan sekä mielenkiintoinen että uskollinen Näsinneulan klassiselle, suomalaisia raaka-aineita suosivalle linjalle. Ehdimme hieman puhua Mia Merran kanssa siitä, millaista tasapainoilua menun luominen on ravintolassa, jolla on kulttimaine. On oltava kekseliäs ja uudistuttava, mutta linjaa ei voi vetää liian kokeilevaksi.


Jälkiruoaksi maistelimme mansikkaa, marenkia ja jugurttia. Viiniksi oli valittu Brauneberg Juffer-Sonnenuhrin Riesling Auslese. Jälkiruoassa oli mansikkaa monessa muodossa: marjoina, pyreenä ja jopa vaahtokarkkina. Oli hauska maistella marjan vivahteita erilaisissa koostumuksissa, vaikka pidänkin hieman simppeleimmistä jälkiruoista. Mutta kaunis ja iloinenhan tämä oli kuin alkukesä, ja viini tuki mukavasti mansikkaa.


Näsinneulan jälkeen olikin jo kiire. Suhautimme Tuulensuuhun tilataksilla ja nauroin, että tässä saa todellakin syödä ja juoda ihan tosissaan. Kuvien droppailu varmaan näyttää ulospäin siltä, että just joo, vali vali, kun pääset ilmaiseksi syömään kaupungin parhaisiin paikkoihin. Voi nyyh kun pitää ihan taksilla kiirehtiä. Mutta jos tarkoituksena on oikeasti oppia jotakin, maistella tarkasti, valokuvata ja kirjoittaa muistiinpanoja, ei pöydän ääressä paljon huokailla ehdi.

Tuulensuussa keskityimme vain viineihin, tarkalleen ottaen yhteen viiniin. Teemaviikoille on toki suunniteltu sopivaa ruokaakin, ja viinit voi nauttia parsan sekä lampaan ja Späzle-pastan kera. Hanne Halonen esitteli meille Tuulensuun mittavaa juomavalikoimaa ja kaatoi lasilliset Raumlandin kuivaa kuohuvaa Rieslingiä. Viinikartan pojat kuvailivat makua osuvasti rouheaksi. Viini oli erittäin keltainen ja täynnä kuplia, jotka olivat jännän hitaita. Tätä voisi kuvitella siemailevansa saksalaisella maatilalla toukokuussa, omenapuun alla.

Ravintola Tuulensuu

Tuulensuusta kävelimme Henriksiin, joka on uudistunut mukavaan suuntaan. Henriksissä on jo tovin ollut lauantaibrunssi sekä bistrolista, josta olen kuullut kehuja. Klassisen illallisen ystäville on tietenkin myös Á la carte. Bistrolistalta alkupalaksi oli napattu annos, jossa on parsaa hollandaisekastikkeen, possumurun ja uppomunan kera. Annos maisteltiin moselilaisen Dr. Loosenin Rieslingin kanssa. Sivuhuomio: Dr. Loosenin pullo on kaunis syvän turkoosi.

Annos oli keväinen ja klassinen. Parsa oli kypsennetty sopivan maltillisesti, eikä koostumus ollut lötkö. Hollandaisessa oli ehkä snadisti liikaa happoja. Mutta kuten sanottu, pelkkä kermaisuus on tylsää. Uppomuna oli ihana, pinnalta napakka ja sisältä juuri sellainen valuva, jota rakastan. Rieslingissä oli happoja, jotka toimivat etenkin kastikkeen kanssa.


Pääruoaksi saimme porsaan kassleria korvasieniohraton kera. Ruokajuomaksi oli valittu Schmitgesin Riesling Grauschiefer Trocken. Lihan kanssa voi saada myös punaisen Spätburgunder-vaihtoehdon. Annos oli reilu ja bistromainen, liha mureaa ja mukavan pippuroitua. Annoksen helmi oli kaikkien mielestä sopivan pureksittava korvasieniohratto. Se toi annokseen mukavan säväyksen sesonkiajattelua.

Rieslingistä olen kirjoittanut muistiinpanoihini ”vihreät kuulat, marmeladi, särkeekö päätä?”. Suomeksi: Etenkin tuoksu oli todella voimakkaan mesimäinen. Sellainen, johon aluksi ihastuu, mutta johon myös kyllääntyy nopeasti. Maussa oli onneksi happoja, jotka tasapainottivat tuoksuvyöryä. Viinikartta arvelee, että Spätburgunder sopisi kasslerin kaveriksi paremmin. Pisteet kuitenkin siitä, että lihan kanssa rohjetaan tarjota valkoviiniä.

Ravintola Henriks

Jälkiruoka sai minut innostumaan, sillä siinä oli uutta suosikkiainestani lakritsia. Sitruunapiiraan sisään oli jemmattu kinuskia, lakritsi oli hillokkeen muodossa, ja raikastajana oli vielä jugurttisorbettia. Annoksen elementit pysyivät mielestäni hyvin koossa.

Sitruunan kirpeys, kinuskin makeus ja lakritsin maan maku sopivat yhteen paljon paremmin kuin odotin. Lakritsihillokkeessa oli käytetty sekä juuresta tehtyä jauhetta että lakukarkkia. Maku ei ollut äitelä, mutta pieni sokerisuus korosti lakritsin ydintä. Vain leivonnaisen kuori oli turhan kova ja paksu, mikä teki syömisestä hieman hankalaa.

Ravintola Henriks
Henriksissä on aina lämmin ruusunpunainen valo. Miljöö sopii kevääseen ja teemaviikkoihin.
Tulipahan sommittelu: Viinikartan Jens näyttää ehkä siltä, että hän keskittyy tarkasti tuoksuttelemaan kukkaa, mutta oikeasti huomio on viinissä.

Ravintola Henriks


Seuraavaksi tie vei Champagne bar Santéen. Nimensä mukaisesti Santé on keskittynyt samppanjaan. Kuplivan kylkeen voi tilata pientä suolaista ja makeaa, kuten suklaata tai juustoja. Santéssa järjestetään joka kuukauden ensimmäinen tiistai tastingeja. Mies testasi tastingin vuosi sitten ja kehui hyväksi.

Piipahduksemme jäi aika lyhyeksi, koska ilta oli ehtinyt melko pitkälle, ja puolet ravintoloista odotti vielä patojensa kanssa. Maistelimme Kruger-Trumpfin Spätburgunderin, joka on siis tummista rypäleistä tehty valkoinen. Viinin tuoksu oli todella hento, mutta maussa oli reilusti rypäleisyyttä ja mineraaleja. Suosikkini oli Moselin Riesling Belle Epoque Brut. Etiketti henki menneiden aikojen tunnelmaa, ja löysin viinin tuoksusta ruusua. Suutuntuma oli ihanan kupliva. Kuin pitsiä olisi juonut. Vaikka Santé ei olekaan varsinainen ruokapaikka, saimme juomien kanssa Serrano-kinkkua ja melonia.

Samppanjabaari Sante
Kuvailu jäi Santéssa valitettavasti vähemmälle, koska takakabinetti oli aika hämärä, eivätkö otokset oikein onnistuneet.

Seuraavaan paikkaan oli onneksi lyhyt matka. Siellä se Masuuni odotteli tien toisella puolella. Tasting alkoi poikkeuksellisesti ranskalaisella Rieslingillä, sillä toimitusvaikeuksien vuoksi ravintola ei ollut saanut sopivaa saksalaista. Wolfberger oli tasaisen laadukas, mutta ei omaan makuuni erityisen yllättävä. Aistin jälkimaussa petrolia, josta pidän kovasti, mutta joka vaatii ruoan ja viinin yhdistämiseltä aika paljon.

Alkupalana tarjoiltiin kaunis annos, sipulipiirasta keitetyn parsan ja sitruunakreemin kera. Annos oli aseteltu villisti ja luonnollisesti, mikä tuntuu olevan nyt suosittu tyyli. Sipulipiiras jakoi mielipiteet. Osa piti pohjaa liian pehmeänä ja olisi kaivannut rapeutta. No olisihan siinä voinut olla vähän enemmän ryhtiä, mutta rasvaisten taikinoiden ystävänä en pannut pahakseni. Makea sipuli upposi pohjaan, joka imi sipulin nesteet itseensä. Makeus sopi hyvin yhteen sitruunakreemin kanssa, joka olisi voinut olla vieläkin kirpeämpi. Mutta viini ei asettunut omassa suussani piiraan kaveriksi. Makeus ja petroli sotivat hiukan toisiaan vastaan.


Pääruokana oli kyyttöä kahdella tavalla, perunateriini, linssejä ja sinappikastiketta. Ruokajuomaksi oli valittu Alkon uutuus, Münzberg Spätburgunder Trocken. Löysin mausta ainakin kirsikkaa ja metsämarjoja. Keskitäyteläinen viini oli hyvä valinta kyytön kaltaiselle punaiselle lihalle, joka ei kuitenkaan oli raskaimmasta päästä.

Kyyttö oli tehty todella hyvin. Olen aikaisemminkin ollut tyytyväinen Masuunin lihaan, tämä handlataan hienosti. Annoksen linssit olivat aika kovia, ja kastikkeessa voisi olla enemmän sinappia. Tarjoilija otti palautteen hyvin vastaan ja lupasi viedä terveiset keittiöön, jotta osaset loksahtaisivat kohdalleen viikkojen alkaessa. Lisukkeena tarjotuista paahdetuista tomaateista pidin kovasti, niissä oli mukavasti makeutta ja happoa.

Ravitola Masuuni

Toiseksi viimeinen etappi oli Ravintola C. Mietin hieman, jaksanko innostua yhdestä lempiravintolastani täysillä, kun taustalla on näin paljon viiniä ja ruokaa. Mutta voi. C teki sen taas. Se tekee sen minulle joka kerta. Aina kotiin lähtiessäni mietin, että voiko tällaista todella tehdä, voiko makuja yhdistää näin.

Molemmat testaamamme viinit olivat luomutuottaja Karl Schaeferilta, joka on niittänyt kovasti palkintoja. Christina Suominen kertoi, että C on halunnut keskittyä Riesling-viikoilla aina tiettyyn teemaan, nyt se oli yksi tuottaja. Aloitimme Rieslingillä, joka oli yksi mieleenpainuvimpia viinejä naismuistiin. Tuoksussa oli reilusti petrolia, ja sen aisti myös maussa. Maussa oli lisäksi kypsiä, hunajaisia hedelmiä. Kuin suu olisi täyttynyt persikalla ja petrolilla. Mieletön kokemus.

Paras oli kuitenkin vasta edessä. Ilkka Isotalo hihkaisi ”syömään”, ja saimme eteemme grillattua possunkylkeä, maltaalla paahdettua porkkanaa, suppilovahveroita, ketunleipiä ja hunajabriossia. Wou. Yhdistelmä viinin kanssa nosti melkein kyyneleet silmiin. Isotalon kyky yhdistellä makuja ja käsitellä raaka-aineita ei ole tästä maailmasta, se huitelee omissa sfääreissään. C käyttää koko ajan tiukemmin lähituotteita, mikä rajoittaa, mutta ennen kaikkea inspiroi keittiötä. En pysty kuvailemaan makukokemusta tämän paremmin. Annoksen edessä tuli sellainen olo, että juuri näinhän tämän kuuluu olla, juuri näiden makujen täytyy päätyä yhteen. Suolaisen, happaman ja makean.

Viinivalinta todisti, että Christina on alallaan Suomen terävimmässä ja kapeimmassa kärjessä. Hänen tapansa istahtaa pöytään kanssamme juttelemaan ja viettämään iltaa oli ihana, todellista emännöintiä.

Ravintola C


Ravintola C Ilkka Isotalo
Pääruokana oli kuhaa, joka oli tapettu Ikejime-metodilla. Tarkoituksena on päättää kalan päivät nopeasti, mahdollisimman kivuttomasti ja stressittömästi. Tällöin kala säilyy tuoreena ja raikkaana. Kuha oli keitetty, ja sen lisukkeina oli maa-artisokkaa, palsternakkaa pyreenä ja pikkelöitynä, peltokanankaalia ja kriikunan siemenillä maustettua kastiketta. Viininä Schaferin Spätburgunder, siis punaviini kalalle.

Ja taas. Kiesus. Voiko punkku toimia kalan kanssa? No todellakin voi. Kuha oli keitetty, mikä teki siitä todella samettisen. Mielenkiintoisimpia olivat lisukkeet, jotka toimivat mainiosti voin ja tillin aromeja sisältävän viinin kanssa. Keittiö osoitti taas hienosti, miten valtavan tärkeitä lisukkeet ovat. Juurekset, vihannekset ja villiyrtit. Proteiinin ei tarvitse aina olla annoksen kuningas, vaan esimerkiksi artisokka voi dominoida koko annosta. Ja silti kaikki oli taas tasapainossa, juuri niin kuin pitääkin.

Pullon hengen Katri ja Heikki heittivät mielenkiintoisen ajatuksen. Aivan kuin annoksen kautta haluttaisiin argumentoida, että kasviksia pitäisi arvostaa enemmän, onko meidän pakko syödä niin paljon eläinkunnan tuotteita?

Christina ja Ilkka loivat pelkällä läsnäolollaan niin rauhallisen tunnelman, että puolituntinen tuntui riittävän vaikka mihin. Paineita aikataulussa pysymisestä ei onneksi enää ollut, kun päätimme illan Hellaan ja Huoneeseen. Pienessä ravintolassa oli suorastaan kuhinaa. Meidät ottivat vastaan viinit valinnut hovimestari Humberto Pulido Garcé ja vuoromestari Juho Rajamäki. Molemmat olivat selvästi innoissaan menusta, ja tällaista paloa ja flow´ta on todella mukava katsella.

Ateria alkoi Vammalan riimihevosella, joka tarjoiltiin eri tavoin valmistettujen sipuleiden kera. Viiniksi Humberto oli valinnut Kloster Eberbach Pinot Noirin. Makuyhdistelmä oli ihana. Viini teki hevosesta yllättävän raikkaan ja marjaisan, vaikka tämäkin raaka-aine tarjotaan usein todella raskaana versiona. Sipulit, ah ja voih. Sitä makeutta, liemen umamia ja kirpsakkuutta. Viinistä aukesi ruoan ansiosta uusia ulottuvuuksia ja päinvastoin, toimiva yhdistelmä. Lihan maku oli suorastaan kevyen kirpsakka.

Ravintola Hella ja Huone


Pääruoka oli yksi niistä, jotka jäävät lähtemättömästi mieleen. Arto Rastaan pihasta napatuilla heinillä savustettu kuha tarjoiltiin porkkanoiden sekä voiherasta ja porkkanaöljystä tehdyn kastikkeen kera. Ruokajuomana oli Max Ferdinand Ricterin Riesling. Tämänkin viinin etiketti vei ajatukset menneeseen. Viiniin liittyy myös kiinnostava tarina. Sitä tarjottiin 20- ja 30-luvulla ilmalaivojen, Graf Zeppelinin ja Hindenburgin matkustajille. Voisin ihastua viiniin jo pelkästään tämän detaljin vuoksi, ja tämä menee hankintalistalle.

Viinin ja ruoan liitto oli taas täydellinen. Viinissä oli makeutta, petrolia ja tunnelmaa. Kalan savustus oli hento, en ole koskaan maistanut tällaista aromia. Rasvaisuudestaan huolimatta porkkanakastikkeessa oli heran kirpeyttä, ja raaste raikasti kokonaisuutta. Tämän annoksen kohdalla tuli samanlainen liikutus kuin C:ssä. Juuri näinhän porkkana ja kuha kuuluu tarjoilla. Yksinkertaiset raaka-aineet pääsivät osoittamaan kaikki vivahteensa. Ei siihen tarvita miljoonaa geeliä ja kastiketippaa, kun tietää, mitä tekee.

Jälkiruoaksi maistelimme raakakypsytettyä raparperia, aniksella maustettua kermaviiliä, anismarenkia ja raparperisorbettia. Koristeina oli tuoreita kevätkukkia, ja annos tarjoiltiin kivialustalta.

Annos oli suunniteltu viini edellä. Jälkiruokaviini oli sama Auslese kuin Näsinneulassa. Viini puhkesi suorastaan kukkaan tämän jälkiruoan kanssa, jossa oli ripaus imelyyttä ja sitäkin enemmän raikkautta. Raparperi oli hieman hankala syödä lusikalla, mutta se oli aika pieni asia näin hienosti suunnitellun kokonaisuuden rinnalla. Raakakypsytys ja marinointi oli hyvä idea, sillä yleensähän raparperi tarjoillaan läpikypsänä.


Olipahan ihana urakka, sekä kierros että tämän megapostauksen rustaaminen. Huikeiden makuelämysten lisäksi nautin illan sosiaalisuudesta. Tämä oli taas hyvä osoitus siitä, että ruokia ja viinejä kannattaa maistella porukalla. Kaikilla on hieman erilaisia oivalluksia, mieltymyksiä ja tietoa.

Kannattaa tsekata myös muiden bloggaukset, koska kaikki ovat kirjoittaneet juttunsa omasta kulmastaan ja painottaneet hiukan eri asioita. Minä ahmatti en tietenkään voinut jättää mitään pois. Ja tsekatkaapas Viinikartan herrojen mainio video, jossa pääsette hyppäämään seurueemme matkaan. En edes tajunnut, missä vaiheessa mösjööt ehtivät tämänkin taiteilla.

 

4 Kommenttia

  1. Kiitoksia seurasta! Oli kyllä ikimuistoinen kierros ja taso Tampereella on kyllä noussut viime aikoina huimasti ravintolakentällä.

    • Nyt on kyllä tosi mielenkiintoista nähdä, mitä tapahtuu seuraavan viiden vuoden aikana. Taisimme puhuakin siitä, että brunssejahan ei Tampereella viisi vuotta sitten tainnut juurikaan olla. Enpä tiedä, onko kaupungin ravintolakentässä tapahtunut koskaan aikaisemmin näin paljon, edes juppihuuman aikaan, kun ihmiset alkoivat kuluttaa rahaa ja käydä ravintoloissa.

      Ja kiitokset seurasta samoin! Tästä jäi todella hyvä fiilis 🙂

  2. Itse uskon, että nopea, mutta laadukas syöminen kasvattaa asiakaskuntaansa. Esimerkkinä vaikka Zeytuun tai Pork and More. Sama trendihän on kasvanut maailmalla jo vuosia ja näkyy Suomessakin jo Helsingissä ja Turussa.

    Toisiko myös ravintolapäivä yms. lisää rohkeita yrittäjiä vaativalle ravintola-alalle?

    Brunssit kasvaa varmaan vielä hetken ja laajenee varmasti myös lauantaille. Jännä nähdä, koska laatu lähtee myös kasvamaan, kun asiakaskunnan vaatimukset kasvaa?

    Ennen kaikkea toivoisin Tampereellekin eurooppalaista ruokakulttuuria, jossa ei katsottaisi pitkään, jos tulet lapsen kanssa ravintolaan. Nyt on kyllä tullut vastaan onneksi varsin positiivisia esityksiä sen suhteen, että myös lapsia pidetään todellisina tulevaisuuden asiakkaina. Eihän kukaan opi käyttämään palveluita, jos ei saa niitä rauhassa harjoitella

    • Aamen! Allekirjoitan joka sanan! Uskon, että lapset oppivat käyttäytymään ravintoloissa vain käymällä siellä. Ja käymällä niissä paikoissa, joissa ei ole automaattisesti tarjolla jotakin leikkipaikkaa, ja syöminen ei ole sitä, että juostaan ruokapöydän ja temppuradan väliä nakki suussa. Oli tosi kiva katsella Pariisissa perheitä, jotka istuivat illallisella Tuulensuun tyyppisissä kotoisissa bistroissa, ja siellä oli koko perhe. Lapsilla omat leikkelelautasensa ja oliivinsa ja vanhemmilla viinilasit, ja perhe sai ihan normaalia palvelua.

      Lapsiperheiden ulkona syöminen yhdistetään Suomessa aika automaattisesti Hesburgerin ja ABC:n tyyppisiin paikkoihin. Siellä ne tunkevat lastensa suut täyteen epäterveellistä mössöä, sotkevat, meluavat ja ovat juntteja. Mutta kyllä mä ymmärrän hyvin, että vähän arempi ihminen valitsee ne ABC:n puuhanurkat ja nakkikorit, koska ei halua mennä ”oikeaan ravintolaan häiritsemään”. Ja häiriö, mikä nyt on häiriötä. Kyllä minuakin lasten vinkuminen rasittaa, mutta maailmassa on aika paljon isompia asioita, joista rasittua ja kantaa huolta. Lapset vinkuvat aikansa ja kasvavat, ja sitten niistä tulee jurottavia aikuisia, joita vinkuminen häiritsee 😀

      Jos häiriöitä haluaa väen vängällä etsiä kaikkialta, niin niitähän on maailma pullollaan. Voimakkaita haju- ja partavesiä, kovaäänistä röhönaurua, mauttomia vitsejä, nirppanokkaisuutta, tuolin selkänojan potkimista ja väärän värisiä paitoja.

      Mutta kyllä Tampereella on tullut saatua myös todella hienoa palvelua perheeenä, ja minäkin uskon, että kulttuuri on muuttumassa. On aika hauskaa huomata, että 2-vuotiaskin tunnistaa jo, mitkä ovat niitä paikkoja, joista saa ruokaa, ja nam nam -hihkuminen alkaa heti, kun tullaan ravintolan tai kahvilan ovelle.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.