joulu 2018

Terveellinen ruokasuhde on yhtä tärkeä asia kuin terveellinen ruoka

Pari viikkoa sitten minut pyydettiin puhujaksi erään nuorisojärjestön virkistystilaisuuteen. Nuoret halusivat kuulla terveellisestä ruokavaliosta.

Työkeikka jännitti enemmän kuin julkkiksen haastattelu tai uutisten lukeminen suorassa radiolähetyksessä. Muistin omat ruokaan liittyvät kipuiluni murrosiässä. Miten ihmeessä puhun aiheesta nuorille aiheuttamatta heille kehokomplekseja tai laihdutuspaineita? Nuoret nimittäin halusivat kuulla juuri siitä, miten terveysnäkökulmasta kannattaisi syödä.

Ei kun ravitsemussuosituksia tutkimaan. Kerroin esityksessäni, millaisia ovat terveelliset välipalat. Millaista ruokaa ja kuinka paljon lautaselle kannattaa ottaa koulun linjastosta, perusjutut. Me lukuisia kertoja laihduttaneet aikuiset tunnemme ne ohjeet unissamme. Puoli lautasellista salaattia, neljännes proteiinia, neljännes täysjyväpastaa, viisi ateriaa päivässä ja sitä rataa.

Lisäksi halusin puhua toisesta asiasta, joka liittyy kiinteästi terveelliseen ruokavalioon. Se kuitenkin unohtuu ihmedieettejä huutavien otsikoiden maailmassa.

Nimittäin terveellinen suhtautuminen ruokaan.

Emme saa olla ruoan ja indeksien orjia

Kerroin, että ruoan tulisi palvella ihmistä, ei ihmisen ruokaa. Elämässä on hetkiä, päiviä ja kausia, jolloin emme voi syödä suositusten mukaan. Elämme kokoussämpylöillä, proteiinipatukoilla ja pastalla.

Siitä ei kuitenkaan kannata soimata itseään liikaa. Tulee seuraava ateria, uusi päivä ja uusi elämänvaihe, jolloin voit, jaksat tai sinulla on varaa syödä päivittäin puoli kiloa kasviksia ja kalaa. Paino voi heitellä kuukautiskierron ja vuodenaikojen mukaan. Joskus kiristää, joskus hölskyy. Siitä ei tarvitse panikoitua eikä syyllistää itseään.

Puhuin myös siitä, että me kaikki olemme luonnostaan eri kokoisia. Toisilla paino ei tahdo nousta tankkauksesta huolimatta, toiset ovat vähemmällä syömisellä luonnostaan isompia.

Painoindeksi on ihan hyvä suuntaa antava mittari, mutta kannattaa muistaa, että se on kehitetty 1830-luvulla, jolloin ihmiset olivat heikomman ravitsemuksen vuoksi kaikin puolin pienempiä – ja huomattava osa alipainoisia. Helposti lihasmassaa keräävä urheilijakin ylittää suositusrajat herkästi, ja vaikka ylipaino lisää tutkitusti monien sairauksien riskejä, ylipainoinen ihminen ei ole automaattisesti sairas.

Kerroin nuorille ikävuosistani 12 – 30. Tuolloin en voinut syödä spontaanisti välipalan välipalaa tyylillä ”maha kurnii, mitäs jääkaapissa on, leipää, jugurttia ja omenoita, mitäs mun nyt tekisi mieli”. Ennen jokaista ateriaa mielessäni käynnistyi ajatuskela, joka laski päivän aikana kerätyt kalorit, voileivän proteiinimäärän ja rasvat suhteessa jugurttiin, päivän aktiivisuustasoni ja illan liikuntasuunnitelmat.

Yksinkertaisen voileivän syöminen oli mahdotonta ja hidasta. Syöminen uuvutti, koska ennen ensimmäistäkään haukkausta olin tehnyt valtavan aivotyön. Koin syyllisyyttä lähes jokaisesta suupalastani.

Kunpa voileipä olisi vain voileipä

Ruokaloukusta irrottautuminen oli usean vuoden prosessi, johon mahtui kaikenlaista. Uskaltauduin Älä mahdu muottiin -kuvaukseen. Löysin Patrik Borgin, jolla on tietoon perustuva, mutta inhimillinen ja lämmin ääni yksioikoisen ”lihavuus altistaa diabetekselle” -jankutuksen keskellä. Aloin tutkia kehopositiivisuusajattelua.

Jokainen pieni muutos tuuppasi minua hitaasti pisteeseen, jossa olen nyt. Syön pääosin terveellisesti, mutta en palvele ruokapyramidia tai kuntosalia, vaan ne palvelevat minua. En ahdistu, jos joskus lähtee lapasesta pizzan kanssa. Yksi ateria on vain yksi ateria. Syön voileivän, jos minun tekee sitä mieli. Osaan erottaa toisistaan fyysisen nälän ja hemmottelunhalun. Kalorienpolton sijaan mietin, miten se baletin taaksepäin kääntyvä piruetti oikein tehdään (se on pirun vaikea, haluan oppia sen!!!!).

Toivon kovasti, että voileipä olisi omalle tyttärelleni aina vain voileipä. En kuitenkaan tiedä, onko se mahdollista tässä maailmassa, varsinkaan tytölle. Mieleeni on jäänyt Jenny+ -ohjelman jakso, jossa terveen ja hyväkuntoisen, jalkapalloa aktiivisesti harrastavan nuoren äiti kertoi lapsen joutuneen terveydenhoitajan tarkkailuun. Lapsen paino oli nimittäin kilon yläkäyrällä.

KILON.

JALKAPALLOILIJALLA.

Lihaksen paino, kasvupyrähdys, vink vink, soiko mikään kello missään?

Pitäisi soida.

Ihmisen kohtaaminen vaatii enemmän kuin diabetesjankutus

Mielestäni olisi tärkeää, että sekä tavikset että terveys- ja ravitsemusalan asiantuntijat ottaisivat terveellisen ruokasuhteen osaksi terveellisten elämäntapojen opettelua. Vuonna 2019 suurimmalle osalle suomalaisista lienee jo selvää, että ylipaino altistaa diabetekselle.

Tämän lauseen robottimaisen jankuttamisen sijaan olisi tärkeää tutkia ihmisen elämäntilannetta kokonaisvaltaisesti. Onko laihduttaminen paras tapa lähestyä terveysasioita ylipainoisen, masentuneen ja koulukiusatun nuoren kanssa? Voisiko itsensä arvostaminen olla reitti, joka johtaisi henkisesti ja lopulta fyysisestikin parempaan lopputulokseen? Ennen kaikkea: pitäisikö hänelle tarjota mielenterveysapua ennen kuin puhutaan ruokaympyrästä?

Se toki vaatii enemmän kuin rutiininomainen punnitus, lautasmallin esittely ja diabetesjankutus.

Mutta mutta, pitää mennä laittamaan lapselle iltapalaa. Kysyn, kumpaa hänen tekee mieli, puuroa vai voileipää.

joulu 2018


 

Leave a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.