(*Sain ilmaiset pressiliput teatterinäytökseen)
Tutustuin viime viikolla Tampereen työväenteatterin pressitilaisuudessa teatterin kevätohjelmistoon. Teatterihan on ollut viime päivinä julkisuudessa ikävämmissä merkeissä. Talouskurimus koettelee kulttuurialaa, ja teattereiden valtionavustuksia laskettiin. Valtionosuudesta riippuvainen TTT joutui tämän vuoksi irtisanomaan ja osa-aikaistamaan työntekijöitään. Yt-neuvotteluiden alla työskentely ei ole ollut henkilökunnalle helppoa, mutta siitä huolimatta TTT:llä on pystytty loihtimaan upeaa teatteria.
Ensimmäiseksi teatterinjohtaja Maarit Pyökäri esitteli nuorisonäytelmä Ladan, joka sai ensi-iltansa tällä viikolla. Pyökäri vakuutti, että työryhmä aikoo bilettää rajusti ensi-illan jälkeen, eli onnistumisista aiotaan iloita synkkyyden keskelläkin. Lada perustuu saksalaisen Wolfgang Herndorffin nuorisoromaaniin, ja sekä kirja että sen teatterisovitus ovat olleet Saksassa yleisömenestyksiä. TTT:n version on ohjannut Pedro Martins Bejan, ja kansainvälistä yhteistyötä on tehty myös Israelin suurlähetystön ja Goethe-insituutin kanssa.
Näytelmän aihe on nuorisotarinoille aika tyypillinen eli road trip. Anna-Elisa Hannulan ja Severi Saarisen esittämät nuoret varastavat Ladan ja lähtevät painelemaan Saksan maaseudulle. Tarinan teemoja ovat ulkopuolisuus, ystävyys ja seikkailun voima. Kyseessä on siis nuortennäytelmä, jonka suositusikäraja on 15 vuotta.
Näkemämme otteen perusteella tiedossa on intensiivinen, räjähtävä ja musiikkipitoinen näytelmä. Jäin miettimään sitä, miten hyvin Saksa ja saksalaisten monikulttuurisuuteen liittyvät vitsit aukeavat murkuille. En olisi itse tajunnut 16-vuotiaana nauraa heitolle juutalaisesta romanista, mutta ehkä tässä pitäisi luottaa nuoriin. Maailma on tullut niin paljon lähemmäksi kuin 17 vuotta sitten. Nuoret ovat kansainvälisempiä ja varmasti ihan eri tavalla herkkiä monikulttuurisuudelle kuin meikäläisen aikoina.
Emmi kirjoitti omassa postauksessaan olevansa nykyään hiukan allerginen valojen välkkeelle, pauhaavalle musiikille ja säksätykselle, jota tässä näytelmässä tuntui olevan aika paljon. Olen samoilla linjoilla, mutta tämäkin taitaa olla nyt kalkkiksen jorinaa. Murkkuna rakastin Trainspottingia ja Sairaan kaunista maailmaa juuri nopeiden leikkausten, väreillä kikkailun ja sykkeen vuoksi. Tässä näytelmässä ei ole sitä nolostuttavan saarnaavaa otetta, joka tympi itseäni ihan hitosti nuorena. Inhoan lässyttävällä otteella tehtyä lasten- ja nuortentaidetta. Nuoria jos keitä pitää kunnioittaa.
Näytelmässä on muuten mukana myös Rockwalli-yhtyeestä tuttu nuori muusikko Anton Äikäs, joka on säveltänyt myös musiikkia Ladaan. Olin tosi iloinen, kun nuori artisti oli päässyt mukaan. Anton oli hurjan suloinen ja symppis. Iiik! 🙂
Seuraavaksi oli vuorossa Sirkku Peltolan koskettava puheenvuoro. Peltola on dramatisoinut ja ohjannut Eino Salmelaisen näyttämölle komedian Papparaisen uni. Näytelmä pohjautuu Dostojevskin klassikkoon Vanha ruhtinas rakastuu. Dostojevski kirjoitti näytelmän ollessaan poliittinen maanpakolainen Siperiassa. Häntä rangaistiin liian kantaaottavista teksteistä, ja Peltolan mukaan Dostojevski kirjoitti komediaa henkensä hädässä.
Peltola kuvaili työryhmän tehneen näytelmää samoissa tunnelmissa yt-neuvotteluiden alla. Myös tämänhetkinen poliittinen tilanne ja asenneilmapiiri tuntuivat olevan pelottavan lähellä sitä, mitä Dostojevski koki omana aikanaan. Peltola sanoi suoraan tehneensä työrupeamaa välillä sydän verta vuotaen, mutta olevansa lopputuloksesta onnellinen ja ylpeä. Ja sen kyllä huomaa.
Kävimme torstaina Papparaisen unen ensi-illassa, ja oli kyllä parhaita näkemiäni komedioita aikoihin. Ensinnäkin, Esko Roine ja Tuire Salenius nyt vain ovat mielettömiä. 1860-luvun venäläisaateliston koketeeraus ja juonittelu heräsivät eloon käsittämättömän tuoreella tavalla. Roineen papparainen on niin mehukas, että näytelmä kannattaa mennä katsomaan jo ihan sen vuoksi.
Komedia käsittelee ihmisen miellyttämisenhalua, pyrkyryyttä, pikkusieluisuutta, juoruilua ja epätoivoa. Piirteitä, jotka ovat läsnä elämässämme aikaan ja paikkaan katsomatta – ja jotka voimistuvat kovina aikoina. Ihmiset yrittävät epätoivon vimmalla päästä piireihin ja jaolle vähäisistä onnen muruista. Voin kuvitella, että mekanismi on tunnistettavissa nyky-Venäjällä ja ihan täältä lama-Suomessakin. Lopussa pala nousi kurkkuun. Tuli semmoinen olo, että kehtaako tuolle höppänälle, kaikkien pilkkaamalle vanhukselle nauraa kuin mikäkin haaska.
Näytelmässä on muuten yksi aivan hillitön Putin-läppä, olkaa tarkkoina! Ja mainittakoon sekin, että aviomieheni mielestä näytelmän kaikki höpöttävät, juoruilevat venäläisjuopot muistuttivat meikäläistä. Minä niin rakastan tuota suomalaisen miehen notkeaa verbaliikkaa ja kekseliäitä romanttisia eleitä.
Koska illan kappaleen teema oli Venäjä, toteutimme tätä myös ruokailussa. Käväisimme ennen esityksen alkua iltapalalla Hämeenpuiston Ukkometsossa, jossa vietetään bliniviikkoja. Päätimme koota maisteluannokset siianmätiblinistä (14 e), sieniblinistä (12 e), sinappikaalin kera tarjoillusta makkarasta (5 e) ja venäläisistä suolakurkuista (4 e).
Mies oli vähän huolissaan, että riittääkö ruoka nyt varmasti. Tuota… kyllä se riitti. Riitti vallan mainiosti. Jätimme jälkkärit väliin ja nautiskelimme vasta väliajalla valikoiman konvehteja ja macaroneja ja kyytipojaksi skumppaa. Ukkometson lista vaikutti varsin kivalta gastropubin menulta. Erityisesti maksa ja liekitetyt munuaiset jäivät kiinnostamaan. Pitää käydä tuolla joskus syömässä jotain pääruokalistalta, mutta hinta-laatusuhde vaikutti jo tämän kokemuksen perusteella hyvältä. Olutvalikoima oli kattava, ja listalla oli runsaasti kiinnostavia suomalaisia pienpanimo-oluita. Myös siiderinystäville on tarjolla muutakin kuin iänikuinen kuiva Crowmoor.
Vegeblinin sienimoussessa olisi voinut olla hiukan enemmän suolaa, mutta toisaalta suolakurkut tasoittivat tilanteen. Valkosipuli-yrttimakkara oli kokoonsa nähden varsin kohtuuhintainen, ja suolakurkkuakin oli lautasella melkoinen keko. Niin, ja itse blini, ihanan kuohkea. Kyllä minä vain pidän enemmän näistä pulleista blineistä, vaikka venäläisten mielestä ne ovatkin outoja, koska aidot venäläiset blinit muistuttavat enemmän lättyjä.
Mutta hypätäänpäs suolakurkuista vielä takaisin TTT:lle. Suurella näyttämöllä nähdään teatterinjohtaja Pyökärin ohjaama Niin kuin taivaassa. Pelkän pressitekstin perusteella en kauheasti innostunut näytelmästä. En ole erityinen musikaalifani, ja jos näytelmä käsittelee uinuvaa kyläyhteisöä ja kuorolaulua, en koe kuuluvani kohdeyleisöön.
Yllätyin siitä, kuinka paljon innostuin näytelmästä nähtyäni esittelypätkän. Idea on seuraava: kuuluisa kapellimestari Daniel Dareus (Janne Kallioniemi) tulee pieneen kylään, jonka asukkaat harrastavat innokkaasti kirkkokuoroa. Kyläläiset ovat haljeta liitoksistaan tajuttuaan, millainen suuruus heidän kotikulmilleen on muuttanut. Ja kun yhteisö kerran pyörii kirkkokuoron ympärillä, tulee kapellimestari tietenkin vedettyä siihen mukaan, halusi hän tai ei.
Yhteisön dynamiikka, ihmisten juonittelu ja pyrkimykset hyötyä toisistaan alkoivat pyöriä kovasti mielessäni Papparaisen jälkeen. Niinpä päätin mennä katsastamaan myös Niin kuin taivaassa -näytelmän, joka tulee ensi viikolla ensi-iltaan.
Kannattaa muuten tsekata myös TTT-Klubi, jossa on intiimejä, pienempiä esityksiä, kabareeta, musiikkia ja vastaavaa. Itseäni himoittaisi hirmuisesti nähdä Golden Gals Goes Valentine, jossa Elsa Saisio ja Maija Rissanen tulkitsevat tangoja ja bossanovaa. Myös TTT:n omien näyttelijöiden improklubi kiinnostaa, ja pitäisi nyt vihdoinkin raahat itsensä katsomaan se Luolamies.
TTT-Klubilta lähetetään suorana myös Ylen kerkusteluohjelma Perjantai, jonka juontavat Sean Ricks ja Pekka Vahvanen. Kävin viime viikolla Emmin avecina ensimmäisessä lähetyksessä. Lue lisää täältä ja näe ruutukaappaus, jossa näkyy puolet naamastani, kun kiskon punaviiniä. Niin meikäläisen tyyliä. Join JOKA HITON KERTA, kun satuin kameraan.
Emmi kunnostautui heittämällä viiltävän vastakysymyksen Pekalle, joka aloitti Susanna Kosken haastattelun kysymällä ”koska sä tajusit olevasi kaunis”. Minä puolestani kunnostauduin löytämällä baaritiskiltä Pekan muistiinpanolapun. Siinä luki ”Freud & Hjallis”, ja Pekka oli raapustanut sen Kampin Hesburgerin kuittiin. Oli ostanut kanahampurilaisen ja maidon. Menin tupakkapaikalla kysymään, että miksi söit vain hampurilaisen, miksi et koko ateriaa? Kai nyt herranjumala muutakin söit kuin yhden lätkähampurilaisen, eihän sillä elä.
Pekka lohdutti minua kertomalla, että söi päivän aikana runsaasti myös rahkaa ja hedelmiä sekä Kotipizzan Kotzonen. Huh huh, tulipahan tähänkin selvyys, ja kannoin taas oman korteni yhteiskunnallisen keskustelun huipulle.
Mutta nyt pitää lopetella. Pizza on valmis, ja Perjantain suora lähetys alkaa ihan pian.
