Arvostelu: Masuuni on kaupungin paras hotelliravintola

Kävin parin vuoden tauon jälkeen testaamassa hotelli Ilveksen ravintolan Masuunin. Vaikutelma on joka kerta sama. Hämmästyn aina, että ai niin, Tampereella on tällainenkin kätketty helmi, pitäisi muistaa käydä useammin. Se, että käyn Masuunissa harvakseltaan, johtuu ehkä siitä, että se on hotellin ravintola. Kohdalleni kun on osunut varsin harvoin hotellien ravintoloita, jotka olisivat tunnelmallisia ja erottuisivat ruokansa puolesta bulkista.

Masuunin sali on tumma ja pelkistetty. Joku voisi luonnehtia sitä synkäksi, ja myönnän, että synkkyys käy minunkin mielessäni aina, kun kurkistan hotellin aulasta ravintolan puolelle. Toisaalta hämäryys rauhoittaa tilaa mukavasti ja rajaa sen selvästi omaksi alueekseen, erotuksena kirkkaasta ja vilkkaasta aulasta. Seiniltä löytyy valokuvia vanhasta Tampereesta, ja vaaleat huonekalut ovat klassista muotoilua. Hillityt elementit häivyttävät hotellimaisuutta, esimerkiksi tuota yläkuvassa näkyvää messinkitankoa, joka tuo mieleen ruotsinlaivat.

 

Pidän Masuunista, koska se on yksi harvoja tamperelaisia ravintoloita, joilla on kunnollinen vegemenu. Ei siis iänikuista vuohenjuustoa punajuuren kera tai kermaista pastaa. Olen syönyt täällä kasvisannoksia, joiden eteen on nähty vaivaa yhtä paljon kuin liha-annostenkin.

Listalla on valmiita menuvaihtoehtoja (45-68 euroa) ja tietenkin mahdollisuus koostaa kokonaisuus itse. Tarjolla on sopiva määrä vaihtuvia annoksia kauden raaka-aineista. Kaksi seurueemme jäsentä tilasi kasvismenun (45 euroa), yksi kuhalla kruunatun Chef´s menun (55 euroa) ja yksi kyyttövasikkaa sisältävän Menu Masuunin (55 euroa). Minä maistelin myös kasvisruoalle suositellut viinit, jotka kustansivat yhteensä noin 40 euroa.

Aluksi saimme keittiön tervehdyksen, jättirapuja fenkolipedillä. Tarjoilija tosin kysyi kasvisruoat tilanneilta vasta tarjoiluvaiheessa, syömmekö mereneläviä. Näin on käynyt aikaisemminkin. Olisi hyvä, jos kasvisruokailijoilta varmistettaisiin jo tilausvaiheessa, syövätkö he vain kasvisruokaa. Tervehdys oli ihan mukava ja raikas nälän kutkuttelija, vaikkei sen suurempia intohimoja herättänytkään.

Vegemenun aloitti maa-artisokkakeitto rucolan ja pinjansiementen kera. Sen kanssa tarjoiltiin mainio cava, Faustino semi seco. Yhdistelmä oli kaikin puolin onnistunut. Kerrankin tuli cavaa juodessa sellainen olo, että tämä ei muuten häviä edes shamppanjalle. Viinissä oli todella reilusti eloisia kuplia. Yritin vangita kuplaihmeen valokuvaankin.

Keittoannos näytti todella isolta, mutta lautanen paljastui laakeaksi. Annos oli hieman suurempi, kuin fine dining -paikoissa keskimäärin. Koostumus oli napakka ja vaahtomainen. Maa-artisokan oma, makeanmultainen maku pääsi hyvin esiin kerman alta. Kypsennetty rucola ei ole estettisin lisuke, mutta maut tukivat toisiaan. Ja hieman makeampi viini sopi kokonaisuuteen todella hyvin. Mielestäni moni asia onnistui annoksessa. Se oli tyylikäs ja tasapainoinen, mutta ei niin taiteellinen, että tavallinen hotelliasiakas säikähtäisi. Tämähän on hotelliravintoloiden haaste. Miten tehdä mielenkiintoista ruokaa, joka houkuttelee myös niitä asiakkaita, jotka haluavat raskaan päivän päätteeksi vain vatsantäytettä ja nukkumaan?

Vieruskaverin carpaccio sai tosin aikaan pienen annoskateuden. Liha, se vain oli niin kovin kaunista, laadukasta ja ohueksi vuoltua. Pinjansiemenet ja etenkin retiisi ja nokkonen toivat mielenkiintoa annokseen, jonka yleensä jätän välistä, koska se on pahimmillaan tylsä. Annos olisi ollut omaan makuuni hitusen iso, mutta tilaaja ei valittanut. Parhaita carpaccioita aikoihin.

Pääruoaksi oli puikulaperunagnoccheja, sienimuhennosta ja pinaattia. Tältä annokselta odotin enemmän. Gnoccheista tuli enemmänkin mieleen rösti. Sienimuhennos oli onneksi todella hyvä, ja siinä oli sopivasti kosteutta, joita gnocchit kaipasivat. Sienet oli kypsennetty purtaviksi, ei veltoiksi. Kerma ja rasva eivät jyränneet sienten hentoja makuja. Tomaatti ja timjami toivat annokseen kolmannen kulman, yrtit ja hapot, joita täyteläiset annokset usein kaipaavat.

Seuralainen oli tyytyväinen kuhaan, joka tarjoiltiin jokirapu-tomaattisalaatin ja lime-voikastikkeen kera. Minun makuuni kala olisi kaivannut enemmän suolaa. Visuaalisuuttakin olisin hieman miettinyt, koska nyt kalanpala peitti lisukkeet, ja kokonaisuus näytti värittömältä. Pisteet kuitenkin siitä, että tässäkin annoksessa oli yhdistelty kermaisuutta ja hapokkuutta. Lisäksi kalan kanssa tarjoiltu chardonnay, Callia Alta, erottui positiivisesti. Yleensä en välitä chardonnaysta; oma paatunut suuni kun ei tavoita sen hienostuneisuutta, vaan maistaa ainoastaan espoolaisuuden.

Kyyttöä tilannut tuntui olevan tyytyväinen annokseensa, jota en ehtinyt ikuistaa. Kyseessä oli siis mukaelma klassisesta pyttipannusta, joka tarjoiltiin muistaakseni kahdella eri tavalla valmistetun kyytön ja sinappikastikkeen kera. Annos oli taas niin miehinen, että minä olisin ollut sen jälkeen valmis siirtymään kahviin – lisukkeena oli kokonainen kananmuna. Liha oli kuulemma valmistettu hyvin, ja idea oli hauska, vaikka annoskoko ei ollutkaan synkassa muiden pääruokien kanssa.

Sitten siirryttiin juustoihin. Tarjolla oli Mouhijärven herkkujuustolan juustoja. Juustot tarjottiin tomaattihillokkeen kera. Mouhijärven juustot ovat nyt kovin suosittuja lähiruokaan satsaavissa tamperelaispaikoissa. Toisto kyllästyttää hieman, mutta silti. Hyviä ja aromikkaitahan nämä ovat kotimaisiksi juustoiksi, vaikka eivät enää sieltä kekseliäimmästä päästä. Juustolautanen olisi kaivannut jotain pientä ideaa, joka olisi nostanut sen muiden ruokien tasolle.

Yksi seurueemme jäsen tilasi pelkän alku- ja pääruoan. Hänellekin tuotiin kuitenkin juustolajitelma jälkiruokaviinin kaveriksi. Pieni, mutta äärettömän hieno ele keittiöltä. Pidin palvelusta muutenkin. Tarjoilija oli hillityn innostunut, ei tyrkky, mutta kuitenkin lämpimällä tavalla mieleenjäävä. Hän kertoi tarkasti annoksista, ja sanoi ylimääräisen juustoannoksen tuodessaan, että onhan se mukavampi ottaa jotain jälkiruokaviinin kanssa, ettei yhden ateria katkea, kun muut jatkaisivat vielä syömistä.

Aterian päätti omenapiirakka ranskankerman ja karamellikastikkeen kera. Yleensä en kauheasti välitä jälkiruokaleivonnaisista, koska niistä tulee raskas olo. Nyt piirakan koko oli kuitenkin kohdillaan. Karamellikastike on syntistä (sitä olisi voinut olla jopa enemmän), ja ranskankerma oli jälleen hyvä tasapainottaja, joka toi klassiseen annokseen persoonallisuutta.

Vierastin listalla ollutta tuulihattua, koska ne ovat usein kuivahkoja ja mauttomia. Kalamenun tilannut seuralainenkin jännitti hieman, mitä sieltä tulee. Tyrnisorbetti ja valkosuklaa kuitenkin sopivat annokseen hyvin, ja yhdistelmä oli raikas.

Masuuni jätti taas mukavan muistijäljen ja herätti ajatuksia. Jos ravintolan arvostelee kaupungin kovinta fine dining -tarjontaa vasten, se ei aivan yllä tälle tasolle. Hotelliravintoloiden joukossa Masuuni on kuitenkin virkistävä poikkeus. Eipä sitä tule usein valittua illallispaikaksi hotellia, sen verran monta kertaa olen nähnyt ne ylikypsät pippuripihvit.

Jos vertailukohtana käyttää genreä klassikkoravintolat, Masuuni nousee terävimpään kärkeen. Tutut ja turvalliset annokset ja raaka-aineet kohoavat keskinkertaisuuden yläpuolelle. Annoksissa on sopivasti uskaliaisuutta, ja ne saavat niin ruokahifistelijän kuin perinteisiä makuja kaipaavan hyvälle mielelle. Viinipaketti oli huolella suunniteltu. Jo pelkkä cavan ja artisokkakeiton yhdistelmä oli nappisuoritus, joka antaa anteeksi kasvispääruoan hienoisen kuivuuden ja vaatimattomuuden.

Kokemus: Kaupungin paras hotelliravintola

Ja lopuksi…

Vakilukijat varmaan huomasivatkin, että tässä arvostelussa ei ole tähtiä. Olen miettinyt tähdityksen lopettamista jo pitkään. Pääsyy tähän on se, että tähtien antaminen yksinkertaistaa kokemuksen aika tylyllä tavalla.

Tähdityksen antaminen on latistavaa matematiikkaa. Jos rakastan jonkin ravintolan ruokaa, mutta miljöö on aivan hirvittävä, ja tarjoilijan fiilis vaihtelee päivän mukaan, en voi tähdityslogiikan mukaan antaa paikalle 4-5 tähteä, vaikka oudolla tavalla rakastaisinkin ravintolaa. Tähditys on aina jonkinlainen keskiarvo eri elementeistä: ruoasta, palvelusta ja tunnelmasta. Tiedän, että malttamaton lukija skrollaa sivun loppuun, katsoo tähdet, blaah, antoi kolmosen, tylsä, en mene. Tämä ei tee oikeutta läheskään kaikille ravintoloille.

Kuvailen kokemukseni mieluummin mahdollisimman monipuolisesti, perustelen ruusut ja risut. Tiivistän lopuksi ajatukseni lauseeksi, joka kiteyttää mietteet. Mielestäni se on ravintoloille paljon oikeudenmukaisempaa kuin tähditys. Tähän vaikuttaa sekin, että ravintolaharrastus on minulle tasavertainen taideharrastusteni kanssa. Vierastan taideteosten pisteyttämistä. Tähditys on selkeä mittari silloin, kun ilmaisua pitää tiivistää. Minä taas kirjoitan mieluummin laveammin, olkoon se kaikkien somesääntöjen mukaan kuinka väärin tahansa.

Huomasin, että blogini oli päässyt Top 100 ruokablogit -listalle. Nöyrät kiitokset tästä. Hämmennyin, koska blogini on puhtaasti harrastus. Aina joskus mietin, pitäisikö tätä nyt alkaa tehdä tosi kaupallisella ja raflaavalla otteella, valokuvailla itseään ja jakaa yksityisasiansa. Tai edes tehdä Savusuolalle oma Facebook-yhteisö ja laajentaa Instagramiin.

Selfieily ei kuitenkaan huvita, enkä pystyisi tässä elämäntilanteessa repeämään enää yhteenkään suuntaan. Blogini olkoon siis toistaiseksi tilkkutäkkiharrastus. Olen kuitenkin todella kiitollinen kaikille lukijoille ja kommentoijille. Tätä kautta on syntynyt mukavia tuttavuuksia, ja pysyn kartalla siitä, mitä Mansesterissa tapahtuu.

 

 

 

 

4 Kommenttia

  1. Heaven Queen

    Sun blogis on hyvä just näin. Miksi helvetissä kaikkien blogien tarvitsis edes olla ”kaupallisella ja raflaavalla otteella tehtyjä? Tykkään Savusuolasta juuri sen takia että keskityt siihen pääasiaan ilman mitään aiheeseenliittymättömiä selfieitä. Jatka samaan malliin!

    • Kiva kuulla, että on muitakin, jotka pitävät blogeista, joissa keskitytään siihen aiheeseen. Oli se sitten ruoka, muoti, elokuvat, talous tai politiikka. Lifestyle on ihan oma genrensä, ja jätän sen suosiolla niille, jotka tekevät sitä mielellään ja täydestä sydämestään. Voin ihan suoraan sanoa olevani aivan liian herkkä ihminen voidakseni altistaa itseni sille, että tuntemattomat ruotivat vaikkapa vaatteitani, lastani, kotini sisustusta, koirani lonkkia, mistä sitä ihmettelyn aihetta nyt voidaankaan keksiä.

      Mä rakastin pienenä omien lehtien toimittamista, sarjakuvien piirtämistä, ystäväkirjojen täyttämistä ja erilaisia tarra- ja lehtileikelansioita. Savusuolaa on minulle 2010-luvun aikuinen versio noista harrastuksista. Haluan, että se on ennen kaikkea itselleni mukava keino irroittautua arjesta, enkä jaksa tehdä tästä blogista nyt suurempaa ja ihmeellisempää, vaan jatkan mieluummin tällaisella leikekansiolinjalla.

  2. Ja me pysymme kartalla mitä Mansessa tapahtuu. Hyvä näin. Jatka samalla linjalla!

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.