On ihanaa käydä hyvässä ravintolassa. Vielä ihanampaa on käydä niin hyvässä ravintolassa, että huomaat kihiseväsi innosta vielä kaksi viikkoa käynnin jälkeen. Muistelet annosten makua, suutuntumaa ja ulkonäköä, ravintolan omaleimaista miljöötä ja hyvää palvelua. Minulle kävi näin Ravitsemisliike Aistissa, joka aloitti entisen venäläisravintola Natalien tiloissa Tampereen Työväenteatterin nurkalla.
Aisti kuvailee itseään maalaishenkiseksi teatteriravintolaksi, joka hyödyntää lähellä tuotettuja sesongin raaka-aineita. Idea kuulostaa melko samanlaiselta kuin todella monessa ravintolassa tällä hetkellä – mutta ei missään nimessä huonossa mielessä. Pohdin kuitenkin, miten Aisti mahtaa erottua muiden skandinaavisen luomun vannovista paikoista. Ravintolan emäntä ja isännät Helinä Hirvikallio, Riku Mäkinen ja Antto Perä-Rouhu ovat keränneet kokemusta niin Nataliesta, Neljästä Vuodenajasta kuin Wistub Alsacestakin. Selasin listaa jo monta päivää etukäteen kuola valuen. Menun ja ravintoloitsijoiden kokemuksen perusteella uskalsin odottaa, että nyt saisin jotain aivan muuta kuin ihan kivasti graavattua kalaa ja marjoja. Ja toden totta sainkin.
Aisti erottuu jo miljööllään. Natalien tummanpuhuvasta slaavityylistä oli säilytetty vain suuret kuparipannut, jotka pääsevät raikkaammassa ympäristössä oikeuksiinsa. Saliin on tuotu reilusti maalaistunnelmaa. On pinta-aitaa, vanha Ericssonin seinäpuhelin, puuta ja hevosenkenkiä. Taustalla soi vanha iskelmä. Ravintola ei kuitenkaan näytä siltä, että se olisi stailattu uusilla tavaroilla teennäisen vanhaksi. Tarjoilija kertoi, että ravintoloitsijat ovat keräilleet tavaroita antiikkimarkkinoilta. Tunnelma on sopivan kotoisa, ja sisustuksen ihastelu tuo illalliseen mukavaa ohjelmaa.
Ensimmäiset pisteet hyvästä viinilistasta, jota lukiessaan ei tarvitse tuntea olevansa tyhmä. Listassa kerrotaan, minkä ruokien kanssa viini sopii parhaiten yhteen. Pieni, mutta todella hyvä ja toimiva idea, josta moni ravintola saisi ottaa oppia. Listalla oli muun muassa ihanaa Belle Epoque Riesling brutia (50 e/plo), johon ihastuin kevään Riesling ja Spätburgunder -viikoilla.
Valitsimme aperitiiviksi d´Arciac brut -cavan. Kyseinen cava on yksi taideviineistä, joka on Tampereen viinitukun ja Kehitysvammaliiton yhteisprojekti. Taideviinien etiketit ovat kehitysvammaisten taiteilijoiden luomuksia. Tämän katalonialaisen cavan etiketin on loihtinut Taina Kari Tampereen Tammelasta. Etikettiin pääsevä teos valitaan vuosittain järjestettävän taidekilpailun annista, ja tarkoituksena on rohkaista kehitysvammaisten kuvataideilmaisua. Cava oli hinta-laatusuhteeltaan tasapainoinen, ja taideviinien ottaminen valikoimaan sopii Aistin tyyliin. Taideviineistä kertominen ja etiketin tutkiminen tuo ruokailuun niitä pieniä pisteitä, jotka ovat tavallaan huomaamattomia, mutta antavat silauksen iin päälle.
Tampereella saa niin harvoin vorschmackia (12 e), että päätin aloittaa sillä, vaikka olin kuullut varoitteluja annoksen hurjasta koosta. Aistissa on myös joka päivä päivän menu, ja mies päätyi listan valkosipulikeittoon siansydämen kera (8 e). Seurueen muut jäsenet tilasivat etanoita valkosipuliflanin kera (8 e), maa-artisokkaterriiniä ja palkokasveja (8 e) sekä graavattua häränfileetä vuohenjuuston ja tattarin kanssa (8 e).
Punajuurimajoneesin ja valkojuuren kanssa tarjoiltu vorschmack oli suuri ja mehevä. Majoneesissa oli hyvin maan makua eikä se ollut liian raskas. Vorscmack olisi voinut olla omaan makuuni vieläkin suolaisempi ja tymäkämpi, mutta kookas annos katosi kyllä lautaselta alta aikayksikön.
Keittoannos näytti suurelta, mutta lautanen paljastui laakeaksi. Totesimme, että keittoa oli alkuruoaksi hyvä määrä, vaikka mies aluksi säikähtikin, jääkö pääruoalle enää tilaa. Keitto oli täyteläinen ja lempeä, ei liian rasvainen, ja valkosipulin määrä oli säädetty kohdilleen. Lisukkeena oli krutonkeja tummasta leivästä sekä viipaloitua possunsydäntä. Söin ensimmäistä kertaa elämässäni siansydäntä, ja tämä oli todella hyvää. Koostumus ei ollut kova tai sitkeä, vaan pehmeä ja napakka. On hienoa, että ravintoloissa käytetään taas kammoksuttujakin ruhonosia, ja tuhlaileva sisäfilevimma alkaa hellittää.
Jaoimme annokset miehen kanssa, mutta muiden ruokia en sentään kehdannut sörkkiä. Tosin kukaan ei tietenkään saanut syödä ennen kuin olin saanut kameraterrorini hoidettua. En kuullut muidenkaan annoksista poikkipuolisia sanoja. Carpaccion liha oli laadukasta ja lisukkeet kekseliäät, etenkin makea sipuli oli nappisuoritus. Maa-artisokkaterriinin koostumus oli kohdillaan ja tomaatti mehevä. Etana-annos sai koko pöydän haukkomaan henkeään. Pikkuisen jotain muuta kuin gratiinissa uiva etanapannu, jonka luulin pöytään tulevan, vai mitäs sanotte.
Olen innostunut Suomessa etanoista tätä ennen vain porvoolaisessa Timbaalissa, joka kasvattaa etanansa itse. Vanukasmaisen valkosipuliflanin ja persiljaliemen kanssa tarjotut etanat olivat hempeitä ja raikkaita. Raikkaus. Kuinka monta kertaa tämän sanan voi yhdistää suomalaisessa ravintolassa etanoihin? Niinpä. Annoksen tilaaja olisi kaivannut hiukan lisää suolaa ja terävyyttä. Minä närpin annosta sen verran, että pääsin jyvälle makumaailmasta, ja pidin siitä juuri lempeyden vuoksi.
Pääruoaksi suurin osa poppoostamme otti sorsaa pihlajanmarjaperunan ja maustepippurikastikkeen kanssa (26 e). Tilasimme myös kasviskääryleet porkkana-voikastikkeessa (15 e) sekä piparjuurivoissa paistettua nieriää fenkolinsiemenkastikkeen ja savukalalla maustettujen perunoiden kera (24 e). Taas sananen annosten hinta-laatusuhteesta: mieletön. Annoksen kallein pääruoka eli sorsa maksoi vain 26 euroa. Kuinka monessa ravintolassa olen syönyt tylsääkin tylsemmän pippuripihvin einesranskalaisten, maustevoin ja tympeän palvelun kera, ja pulittanut reilusti yli 30 euroa?
Kasviskääryleet olivat parhaita vege-esityksiä tämän kaupungin iltaravintoloissa, varsinkin tässä hintaluokassa. Katsokaa nyt tätä annosta. Siinä on värejä ja satsausta. Kääryleet oli täytetty erilaisilla palkokasveilla ja niissä oli reilusti proteiinia. Lisukeohra ja kasvikset olivat loistavan al dentejä. Voikastikkeessa oli sopivasti myös happoa. Olisin kaivannut vain lisää suolaa, mutta siitä huolimatta annos jätti unohtumattoman muistijäljen.
Harmiksemme sorsa-annos ei ollut yhtä hyvä. Lihassa oli niukasti punertavia kohtia, ja liika kypsennys teki siitä maksamaisen. Pidin pihlajanmarjaperunoista, jotka ovat kuulemma jakaneet mielipiteitä. Kermaperunoita odottava voi pettyä, mutta minun makuuni perunoiden kirpeys ja täyteläisyys olivat balanssissa. Huomautimme tarjoilijalle kypsyysasteesta, ja palaute otettiin vastaan hienosti ilman piikkien pystyyn vetämistä.
Kala-annoksen tilannut mussutti tyytyväisenä. Annoksen makumaailma oli kohdillaan. Sivullisen kuolaajan silmät ja nenä ihastelivat savukalaperunoita. Hauska idea: kalaa kalan kera. Syöjä kehui, että normaalisti hän ei voi sietää kalan nahkaa, mutta nyt nahka oli juuri annoksen sydän, rapea ja maukas.
Annoskoot olivat hintoihin nähden reiluja, ja olin pääruoan jälkeen aika täynnä. Onneksi jälkiruoka menee eri vatsaan. Halusin ehdottomasti kokeilla tyrnin ja vadelmasorbetin kera tarjottavaa talkkunavanukasta (8 e), koska en yleensä voi sietää talkkunaa. Viljoista ja hernejauheesta tehty pula-ajan mysli ei ole koskaan kolahtanut, koska se ei maistu oikeastaan miltään. Muu seurue tilasi omenatorttua, suolatsinuksikastiketta ja ruusujäätelöä (8 e), suklaatia, suklaatia ja suklaatia (8 e) sekä päivän listalta bongatun karviaispiiraan (8 e).
En edelleenkään fanita talkkunaa, mutta eipä sitä juuri tämän herkullisemmassa muodossa voi syödä. Talkkunavanukasta oli aika paljon ja se oli hyvin mietoa. Annoksen parhaat palat olivat ihanan raikas vadelmasorbetti ja tyrnikreemi. Annoksessa oli myös suolalla maustettua kinuskikastiketta, joka tahditti hyvin talkkunaa.
Miehen omenapiiraassa kastiketta oli vielä enemmän. Se ei kuitenkaan ollut uuvuttavan tahmaista toffeeta, joka olisi tehnyt annoksesta raskaan. Piiraan pohja oli ihanan ohut ja omena pääsi pääosaan. Ruusua oli säädelty jäätelöön hyvin. Omat ruusukokeiluni ovat toistaiseksi maistuneet mummon pitseille, mutta tämä jäätelö oli kukkainen, ei imelä. Voit siis huoletta maistaa, ei tule assosiaatioita Irma-Eufrosyneen.
Karviaspiirasta kehuttiin, koska marjat pääsivät siinäkin pääosaan, ja jälkiruoka oli koostaan huolimatta raikas. Suklaa-annos olisi tainnuttanut minut pöydän alle, mutta tilaajan mukaan annos vain näytti suurelta ja oli tasapainoinen. Suklaata oli tarjolla ainakin ganachena, ja suklaa oli tummaa, täyteläistä ja hieman suolaistakin. Tämäkin annos tarjottiin raikkaiden marjakastikkeiden kera.
Pakko vielä kehua viinilistaa. Jos digestiiviksi saa jallua (5 e/4 cl), olen myyty. Valikoimassa oli myös kiinnostava seljankukalla maustettu Utö saaristolaissnapsi (5 e) sekä Teiskon Viinin Nalle-marjalikööri (5 e). Kahviksi saa makunsa mukaan tummaa tai vaaleaa paahtoa. Taas pieni, mutta asiakkaan huomioiva yksityiskohta.
Aistin palvelu oli ehtaa palvelua. Tarjoilija kertoi annoksista ja selvitti keittiöstä ne asiat, joihin ei osannut vastata. Kokeille luvattiin viedä palautetta liian kypsästä sorsasta, ja tarjoilija kertoi todella avoimesti, miten ruokalajit on otettu vastaan – mitä on ihmetelty ja mihin on ihastuttu. Hyvässä asiakaspalvelussa on yleensä jokin elementti, jota asiakas ei voi oikein pukea sanoiksi. Monien pienten asioiden yhteissummana tulet todella hyvälle tuulelle. Tunnet olevasi kunnioitettu ja huomioitu. Aistissa tuli juuri sellainen olo. Jo tarjoilijoiden elekielestä huomasi, että he ovat ravintolasta todella innoissaan. Toki saimme huolellista palvelua, koska tulimme ravintolaan alkuillasta, ja tarjoilijoilla oli hyvin aikaa.
No mikäs fiilis jäi? Sellainen, että haluan tänne uudelleen mahdollisimman nopeasti. Haluan, että appivanhemmat pääsevät Aistiin syömään, koska olen varma että he rakastaisivat paikkaa. Haluan testata päivän menuita, joissa on ollut esimerkiksi hevosta valkosuklaalla höystetyn bearnaisekastikkeen kera. Haluan raahata tänne kaikki ravintoloiden kasvisruokiin pettyneet ja ne, jotka valittavat, että hienosti syöminen on Suomessa liian kallista.
