(*Söin ja join ilmaiseksi)
Laukontorilla sijaitseva Wistub Alsace on niitä ravintoloita, joista en ole oikein saanut otetta. Kun ravintola avattiin, alsacelainen keittiö kuulosti kivalta poikkeukselta tässä burgereiden ja pippuripihvien luvatussa kaupungissa.
Uusi kapteeni kääntää keittiön ruorin
Ensikosketukseni Wistubiin vuonna 2010 oli kuitenkin pettymys. Söimme Citydealin tarjousillallisen, joka oli juuri ja juuri keskitasoa. Alkupalaksi tarjottiin melko epäalsacelainen lohiannos, pääruoaksi harmittavan pieni, kuiva ja väritön yhdistelmä viiriäistä, rypälekastiketta ja spätzle-pastaa. Jälkiruoka oli floppi. Houkuttelevan kuuloinen alsacelainen jäätelökakku osoittautui siivuksi kakkumuotissa jäädytettyä vaniljajäätelöä. Hileisyydestä päätellen jäätelö oli käynyt pakkasessa useampaan otteeseen.
En tuntenut vielä tuolloin Sivumaun Jania, mutta jälkeenpäin tajusin, että olimme ravintolassa samana iltana ja söimme lähes samat annokset. Janin ikivanhan bloggauksen tunnelmat näkyvät olleet tuolloin samanlaiset kuin meidän.
Sympaattinen palvelu ja kiinnostavat viinit jäivät kuitenkin mieleeni, vaikka listalla ollut Hob Nob olikin hinnoiteltu liian korkeaksi. Puolitoista vuotta sitten kävin täällä lasillisella, tai no, kolmella tai neljällä vanhojen työkavereideni kanssa. Palvelu oli herttaista ja rankankermalla ryyditetty tarte flambée -pizza makoisaa.
Nyt Wistub Alsacessa puhaltavat kuitenkin uudet tuulet. Keittiön ruoriin on astunut Leea Tepponen, joka on hankkinut kannuksia esimerkiksi Ravintola C:ssä. Alsacelaisuudesta ei ole luovuttu täysin, mutta Tepponen on tuonut listalle rutkasti enemmän lähituottajien raaka-aineita ja kotimaisia makuja. Tyyliltään ravintola on intiimi, runsaiden ja konstailemattomien annosten illallisravintola. Ei ihan bistro, mutta siihen suuntaan kallellaan.
Blinit aloittivat turvallisesti, mutta vahvasti
Olimme liikkeellä tutulla ruokabloggaajaporukallamme, ja halusimme maistella vähän kaikkea, jotta saisimme kattavan kuvan ravintolan uudesta tyylistä. Ruokaa ei tarjoiltu meille sellaisina annoksina kuin ne ovat listalta tilattuina, vaan suuremmilta vadeilta, joilta kokosimme itse maisteluannoksia. Tämä kannattaa pitää mielessä, kun silmäilet illan aikana näpsimiäni kuvia.
Illastimme helmikuun lopussa, jolloin tarjolla oli luonnollisesti blinejä (12 e/3 kpl ja 19 e/s kpl). Ne tarjoiltiin voisulan kera, ja täytteiksi sai valita oman makunsa mukaan smetanaa, punasipulia, lohenmätiä ja savuporo-tuorejuustomoussea. Perinteistä ja hekumallisen syntistä. Täytteisiin olisi voinut keksiä yhden alsacelaishenkisen vaihtoehdon, mutta kun saan eteeni hyvin valmistettuja blinejä, en valita. Blinit olivat pinnalta rapeita, sisältä pehmeitä ja kauniisti nousseita.
Kala kaipaa vihreää
Seuraavaksi maistelimme päivän kalaa eli Längelmävedestä nostettua kuhaa puikulaperunan, juurisellerin ja voi-valkoviinikastikkeen kera (25 e). Annos oli esillepanoltaan kovin tasasävyinen, ja sitä olisi voinut piristää ripauksella jotakin vihreää.
Makumaailma oli kuitenkin kohdillaan. Kaikkialta kuului ihastunutta maiskuttelua. Niin yksinkertaista ja juuri siksi niin hyvää. Kastikkeessa oli tarpeeksi kirpsakkuutta, joten se raikasti täyteläistä ja rasvaista annosta.
Vau mitä lihavateja!
Seuraavaksi pöytään kannettiin kaksi mahtavaa lihavadillista. Toisella lautasella oli ankkaa, jonka lisukkeina tarjottiin pikkelöityä sipulia, punajuuriohrattoa ja portviinikastiketta (annos 26 e).
Tämä kokonaisuus oli oma suosikkini. Arastelen aina ankan tilaamista, koska olen saanut niin monta kertaa sitkeää siivekästä, jonka syöminen on vaikeaa. Wistubin ankka oli kuitenkin täydellisen punaista, mureaa ja kimmoisaa. Punajuureen ja ohraan taas oli jätetty mukavasti pureksittavaa.
Lisukkeissa oli täydellinen yhdistelmä hapokkuutta, pientä makeutta, suolaa ja rasvaa. Nyt kevään korvilla tämä annos olisi raskas, mutta kirpeään talvi-iltaan se sopi mainiosti. Ruoka oli myös hyvä kiteytys ravintolan uudesta linjasta ja näyte keittiön taidoista. Se hyvitti nuivat muistot kuivasta viiriäisestä ja harmittavan pienestä annoksesta.
Täydellistä talviruokaa
Ei toinenkaan liha-annos ankalle hävinnyt. Ravintola oli onnistunut saamaan erän karitsaa Wiljakan tilalta Ikaalisista. Sulavan pehmeäksi kypsennetty karitsanpotka tarjoiltiin belugalinssien, fenkolin ja minttu-jugurttikastikkeen kanssa (27 e). Annoksen sai höystää myös punaviinikastikkeella.
Lihan kypsyysaste oli hieno. Se oli todella pehmeää, mutta ei harmaata. Pienen punan lisäksi lihassa oli hitunen kimmoisuutta. Se ei siis hajonnut aivan säikeiksi, joten itse lautaselle aseteltu annoskin säilyi kauniina.
Maistelin lihaa vuorotellen viinikastikkeen, vuorotellen minttu-jugurtin kera. Viinikastike viritti makumaailman perinteisemmäksi, jugurtti ja minttu kreikkalaistyyliseksi. Tämäkin oli täydellistä, lohduttavaa talvi-illan ravintolaruokaa, ja seurueen äänet jakautuivat todella tasaisesti ankan ja karitsan kesken.
Paras jälkiruoka aikoihin
Minä valitsin jälkiruoaksi pehmeää sokerikakkua, joka tarjoiltiin greipin ja sitruksisen sorbetin kera (9 e). Annos näytti vaatimattomalta kakkupalaselta ja jäätelöpallolta, ja olisin keksinyt pienen wou-elementin tähänkin esillepanoon, vaikka pari kukkaa tai appelsiininkuoresta vuoltuja lastuja. Makuelämys oli kuitenkin elegantti.
Ihmettelimme vieruskaverini Asikaisen Maijun kanssa, miten arkisen näköinen annos saattoi olla niin ihana. Kakku ei ollut ärsyttävän murustava eikä liian makea, vaan pilvimäisen pehmeä. Greipin ja appelsiinin hedelmäisyys ja kirpeys olivat harmoniassa. Raskaiden liha-annosten jälkeen annos oli todellinen raikastus. Syön tällaisen paljon mieluummin kuin raskaita juusto- tai suklaakakkuja.
Harmikseni en tajunnut ottaa ylös jälkiruoan kanssa tarjotun viinin nimeä. Metisessä viinissä oli selvä kalkin tai liuskekiven tuoksu ja maku, joka kohotti sen tavallisten makeiden viinien yläpuolelle. Viini sai mielikuvitukseni lentämään. Ihan kuin olisin hiippaillut luostarissa Umberto Econ Ruusun nimessä tai käyskennellyt pienessä ranskalaisessa maalaiskylässä.
Viinit ovat Wistub Alsacen vahvuus
Viinit ovat aina olleet Wistub Alsacen lippulaivoja. Henkilökunta tuntee ne hyvin, joten kannattaa kokeilla rohkeasti heidän suosituksiaan. Olen löytänyt jokaisella käyntikerralla vähintään yhden sellaisen viinin, johon hyvissäkään ravintoloissa ei joka päivä törmää.
Rennompaa ruokaa kaipaavan kannattaa kokeilla tarte flambeéta. Pieni alsacelaispizza on kooltaan 15×20 cm ja maksaa 8 euroa, suurempi pizzapiiras on kooltaan 20×30 cm ja maksaa 13 euroa. Omia suosikkejani ovat savulohella ja tillillä täytetty Nordique ja savupekonia, hunajaa ja vuohenjuustoa sisältävä Chèvre & Miel.
Tarte flambéessa ei ole tomaattikastiketta, vaan kastikkeena toimii ranskankerma. Pohja on rapeampi ja vähemmän sitkoisa kuin pizzassa. Keittiön uudistusten myötä pizzojen pohjat tehdään itse, kuten tämän tasoisessa paikassa kuuluukin. Maku ja koostumus ovat siis luultavasti vain parantuneet vuoden takaisesta.
Keliaakikko, kerrankin sinua palvellaan!
Lopuksi hyviä uutisia keliaakikoille. Tarte flambéet ja monet muut annokset saa gluteenittomina. Osa annoksista, kuten jälkiruokakakkuni, ovat aina gluteenittomia. Osan saa gluteenittomana erillisestä pyynnöstä. Wistub Alsace onkin ymmärtääkseni yksi keliaakikkojen suosikkiravintoloita Tampereella.
Nyt Wistubissa vietetään parsaviikkoja. Kannattaa myös tsekkailla ravintolan vaihtuvia tarjouksia. Tiistaista torstaihin kolme valinnaista ruokalajia maksaa yhteensä vain 35 euroa. Tämä ravintola hemmottelee myös opiskelijatarjouksilla. Esimerkiksi ison tarte flambéen saa kympillä, Riesling-lasillisen kuudella eurolla.
Summa summarum, Wistub Alsace yllätti isosti ja iloisesti. Salin sisustusta voisi virittää joko selvästi rustiikkisempaan tai fiinimpää suuntaan, nyt se ailahtelee hieman kahden vaiheilla. Tämä on kuitenkin melko pieni seikka. Aikaisemmin olisin empinyt, jos joku olisi ehdottanut pitkää illallista Wistubista. Nyt kysyn, että koskas mennään, heti huomennako?
Jotain taviksille, jotain foodieille
Wistub Alsace on ravintola, johon voi mennä hankalalla seurueella, jossa on sekä ruokahifistelijöitä että isojen ja turvallisten liha-annosten ystäviä. Se sopii myös viinipitoiseen illanviettoon kavereiden kanssa tai sen tärkeän ihmisen silmien tuijotteluun hämyisessä nurkassa. Käymme Villen kanssa usein syömässä ennen teatteri-iltoja. Alarannasta on kätevä kävelymatka molempiin pääteattereihin, ja pieni tarte flambée on sopiva suolapala, joka ei väsytä liikaa.
Kannattaa lukaista tuon Janin vanhan jutun ja Maijun bloggauksen lisäksi Janin uudet mietteet ja Mansen muijien makustelut. Kaikki tykkäsivät taas hieman eri jutuista, mutta lopputuomio näyttäisi olevan selvä. Maistui!
