Broilerinkoivet intialaisittain ja lapsuuden kahvihetkien muistelua

En tajua, miten joku voi syödä syksyllä salaattia tai ylipäätään mitään kylmiä, mietoja ja raikkaita ruokia. Minua paleltaa. Minua paleltaa sisältä ja ulkoa. Tarvitsen syksyllä ja talvella ihan selvästi raskaampaa ja mausteisempaa ruokaa: keittoja, hiilihydraatteja, vahvoja aromeja, pehmeyttä ja höyryä.

Suhtautumiseni ruokaan lienee hieman liiankin tunnepitoinen, sillä kaikki smoothie- ja raakaruokareseptit saavat minut tällä hetkellä suorastaan pahalle tuulelle. En perkele syö mitään raikasta sitrusmarinoitua juuresraastetta, saati sitten nauti ateriaani kylmässä ja sosemaisessa muodossa.

Eilen minun alkoi tehdä ihan hirveästi mieli lapsuuteni herkkua, kanankoipia. Joo joo, broilerin siis, mutta tomaatti potaatti ja silleen, ymmärrätte varmasti, mitä elukkaa tarkoitan.

Grillatut kanankoivet, kokonaiset broilerit ja paahtopaisti olivat 80- ja 90-lukujen suuria herkkuja. Muistan aina, miten riemu repesi, kun vanhemmat tulivat Turtolan Citymarketista kauppakassien kanssa ja huikkasivat, että meillä on tänään grillikylkeä ja kanaa. Koivista tuli aina suurin taistelu, koska niiden liha oli ihanan rasvaista ja pehmeää. Ja minä olen aina tykännyt myös broitsun nahasta, joka on toisten mielestä ällöttävää, toisten mielestä kauhistuttavan epäterveellistä.

Muistelen, että kanankoivet olivat joskus hienoa ruokaa, jota tarjoiltiin ihan fine dining -ravintoloissa. Nyt niiden menekki on kuulemma laskenut, koska ihmiset syövät mieluummin kaikenmoisia suikaleita ja terveellisempää rintafilettä. Harmi, sillä koipi on mielestäni siivekkään mehukkain osa, ja söisin sitä mielelläni myös ravintoloissa.

Spottasimme eilen kaupasta harvinaisuuden, maustamattomia broilerinkoipia. Ei kun kolme pakettia messiin ja marinadia säveltämään. Koska koipi itsessään on niin rasvainen, teimme jugurttipohjaisen maustekastikkeen, joka on hiukan raikkaampi kuin öljymarinadi.

Hyödynsimme tätä Jopreet´s Kitchenin tandoorireseptiä, mutta määrät ja raaka-aineet muuttuivat taas hitusen matkan varrella. Esimerkiksi väriaineita en käytä mistään hinnasta.

Halusimme, että koivet paistuvat tasaisesti rapeiksi. Käytimme kiertoilmaa ja paistoimme koivet uuniritilän päällä. Sen alle pitää toki laittaa pelti, johon rasva valuu, ja joka on helpompi kuurata puhtaaksi kuin uuninpohja. Jugurttimarinadia voi valmistaa tupla-annoksen, sillä siitä saa riisille mukavan lisukekastikkeen.

Nyt kun kirjoitin noista broitsunkoivista, mieleeni alkoi tulvia muitakin unohtuneita tapoja. Kuten se, että kuka nykyään koristelee kahvikupit servieteillä, kun vieraat tulevat kylään, entistä harvempi. Ja kuka tekee vierasvaraksi voileipiä, joiden päälle on huolellisesti rullattu kinkku- ja kurkkusiivuja?

Kahvipöydän kattaminen ja voileipien teko oli lapsuudessani arvokasta puuhaa. Rakastin sitä, kun meillä kävi vieraita, ja sain laittaa kaikille kupit, kahvi- ja pullalautasen ja lusikat, ja taiteilin servieteistä ties millaisia viuhkoja ja rusetteja.

Miksi tuollaiset pienet, arkea somistavat tavat ovat matkan varrella kadonneet jonnekin? Miksi nätit voileivät ovat yhtäkkiä nolonsöpöä retroa, ja vieraille pitää vääntää aina päiviä etukäteen joku hemmetin monimutkainen mutakakun ja juustokakun yhdistelmä?

Jotkut asiat ovat nykyään kauhean vaikeita, toiset taas ohitetaan kovin kevyesti. Tyyliin ryystetään kahvia jättimäisistä valkoisista mukeista, mutta Fazerin sininen ei ole riittävän hyvä tarjottava kahvin kanssa, vaan pöydässä pitää olla jotakin omasta juuresta kasvatettua sitä ja tätä.

Olen mankunut tätä jo pitkään, mutta haluan hakea vintiltä mummoni vanhan kahviastiaston. Semmoiset pikkuruiset kukertavat kupit, joista tarjoillaan kahvia vieraille. Ihan tavalliset voileivätkin riittävät vierasvaraksi, jos täytteet asettelee kauniisti. Kynnys kahvikutsuihin ei saa olla liian korkea, aina ei tarvita cupcake-lajitelmaa viidellä eri täytteellä. Joskus kultaus kupin reunassa ja servietti riittävät.