(*Pressimatka, jonka toteuttivat Visit Estonia, Tallink Silja, Viking Line ja Eckerö Line. Majoitukset, ateriat ja matkat saatu. Kaikki kuvat: Visit Estonia.)
Viinitiloja, laadukkaita ravintoloita, vehreää luontoa ja vettä. Ei, en ole käynyt Sisiliassa tai Kreetalla. Osallistuin toukokuussa Visit Estonian, Tallink Siljan, Viking Linen ja Eckerö Linen järjestämälle pressimatkalle Etelä-Viroon. Matka avasi minulle kokonaan uuden, henkeäsalpaavan puolen etelänaapuristamme. Nautin upeasta luonnosta ja kulttuurista, ja sain taas kerran muistutuksen siitä, miten paljon syvemmät ja vanhemmat juuret virolaisella kulttuurihistorialla on suomalaisiin verrattuna.
Historiaa ja kulttuuria huokuva Viljandi
Matka alkoi Tallink Siljan Megastarilla Helsingistä. Lähtö oli sen verran varhain, että olin tullut Helsinkiin jo edellisenä iltana ja vuokrasin air b´n´n Kampista. Megastarin tax freeta rempattiin toukokuussa ja valikoima oli hieman tavallista pienempi, joten kasvonaamiot jäivät tällä kertaa ostamatta. Matka taittui kuitenkin nopeasti Business Loungen runsaan aamiaisen parissa. Ja ihan hyvä, että en ostanut edes niitä muutaman gramman naamioita. Reissujen jälkeen manailen paluumatkalla aina kapsäkkini painavuutta.
Tallinnassa hyppäsimme bussiin ja ajoimme Viljandiin, joka oli minulle uusi tuttavuus. Menetin sydämeni tälle vanhalle hansakaupungille parituntisen stoppimme aikana. Alueella oli asutusta jo viikinkiajalla, ja 1300-luvulla se oli yksi hansaliiton tärkeimmistä kauppapaikoista.
Keskiaikaisen ritarilinnan ja vallihaudan rauniot kiertävät kaupunkia – tai kaupunki niitä. Vanha vallihauta on täynnä kasvillisuutta, ja kun kuljimme muurinraunioiden, siltojen ja notkelmien halki, menetin ajan- ja paikantajun. Viljandin rauniot ovat yksiä kauneimmista koskaan näkemistäni asioista. Luen lapsille juuri Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieltä, ja olen kuvitellut miljöön Viljandin kaltaiseksi.
Pikkukaupungista löytyy koettavaa myös ruoan, luksuksen ja urheilun ystäville. Kuuluisan Viljandijärven ympäri kulkee hyvä lenkkipolku, ja rannasta löytyy niin tenniskenttiä kuin muita aktiviteettipaikkoja. Luontoa rakastavan lenkkeilijän tai pyöräilijän unelma!
Järven vieressä olevan kukkulan päällä on myös kaupungin ehkä suosituin kuvauslokaatio. Moni hääpari kuvauttaa itsensä tuolla, niin myös suuri osa meidän poppoostamme. Kaiken kukkuraksi ihana trubaduuri lauloi meille kuuluisan vanhan iskelmän, joka kertoo Viljandin veneilijästä. Hän haaveilee kerran nuoruudessaan näkemänsä neidon kauniista, sinisistä silmistä.
Net silmät,
net silmät….
Laadukkaita ravintoloita, kissoja ja mansikoita
Ruokaihmisenä panin merkille, että Viljandissa on kokoonsa nähden hätkähdyttävän paljon laadukkaita ravintoloita. Yksi niistä on kahvila-ravintola Fellin, joka on noteerattu Michelin White Guidessa ja Bib Gurmandissa. Nautimme tuhdit vuohenjuustosalaatit, ja pääruoaksi sai valita ankkaa tai paahdettua siikaa. Ankkaa tuntui olevan Virossa tarjolla vähän joka paikassa, ja sitä syöneet kehuivat, että liha oli mureaa.
Ihastelin kahvilan kakkuvalikoimaa: oli sacheria, napoleoninleivoksia, kirsikka- ja hunajakakkuja. Siis kunnon leivontataitoa vaativia kakkuja, ei ainoastaan hyydytettyjä juustokakkuja, kuten meillä. Saksalaisen konditoriakulttuurin vaikutus näkyy Virossa. Täällä ei ehkä osata leipoa pullaa, mutta pieteetillä valmistetut, monimutkaisetkin kakut onnistuvat paljon paremmin kuin meillä.
Rantapallo on koonnut listan muista Viljandin hyvistä ravintoloista. Tuota Vinoteek Mulksia suositteli myös Kondasen keskuksen johtaja, sillä boheemi viinibaari on kulttuuriväen suosiossa.
Tästä pääsemmekin Kondaseen. Ihmettelimme, miksi ympäri Viljandin keskustaa oli siroteltu söpöjä mansikka- ja kissapatsaita. Pian selvisi, että patsaat ovat kunnianosoitus Viljandin ja koko Viron kuuluisimmalle naivistille, Paul Kondasille, jonka elämäntyötä esittelevä museo on Viljandissa.
Kondasin taiteessa on jotain syvästi virolaista. Se on värikästä, leikkisää, naivistista, mutta myös kantaaottavaa ja toisinaan goteskiakin. Ihailen Virossa tavallisten kotien ikkunalautoja, portinpieliä ja pihoja, jotka on koristeltu tähän tyyliin. Värikkäästi, noitamaisesti, hauskasti. Käsityöläisyys on Virossa edelleen arvostettu ammatti, ja kulttuuriin suhtaudutaan ylpeydellä.
Palaan tähän vielä postauksen lopussa, mutta jaetaan jo tässä vaiheessa Heidi Iivarin kolumni, jossa hän sanoo juuri sen, mitä ajattelen. Virossa kulttuuria arvostetaan täysin eri tavalla kuin Suomessa, eikä sitä pidetä elitistisenä.
Ennen seuraavaa stoppia pyörähdimme vielä upeassa putiikkihotelli Schloss Fellinissä, joka on tehty vanhaan kartanoon. Miljöö on kuin menneestä maailmasta, enkä ihmettele, että majoittujat kantoivat huoneisiinsa pukupusseja. Niissä lieni iltapukuja ja smokkeja. Mikään perhehotelli Fellinin kartano ei ole, mutta sitäkin oivempi aikuisten nautiskelulomille.
Eino Leinon maisemissa Pyhajarvella
Ajomatkamme varrella oli Pyhajarve, jonka varrella Eino Leino vietti aikaa. Järvimiljöö lumosi Leinon niin syvästi, että hän harkitsi Viroon asettumista. Nykyään järven rannalla on suuri spa-hotelli ja konferenssikeskus. Kesällä hotellissa ja järvellä voi uida ja soutaa, talvella ympäristössä on hiihtolatuja. Tänne on tultu ja tullaan kuulemma edelleen lataamaan akkuja jopa viikoiksi. Useiden viikkojen kylpyläoleilu tuntuu 2020-luvulla absurdilta.
Pyhajarven hotelli on sellainen, johon voisin tulla lasten kanssa. Hotellin alueella on myös erinomaiset arviot saanut ravintola ja hotellin huikea, lasitornissa sijaitseva kahvila – joka on kuulemma talvella tosi kylmä. 😀 Vallan ihastuttava miljöö kaikin puolin, tulisin tännekin mieluusti uudelleen kesäaikaan.
Murimäen viinitila, Otepään pikku-Italia
Illan päätteksi bussimme suuntasi Otepäähän eli Karhunpäähän. Otepää on Wikipedian mukaan epäitsenäinen kaupunki, älkää kysykö mitä se tarkoittaa. Sen kuitenkin opin, että Otepää on Viron talvipääkaupunki, vaikka sijainti on melko eteläinen. Maasto on kumpuilevaa ja Otepäässä onkin laskettelu- ja hiihtokeskus. Maisema oli huikean kaunis myös alkukesällä, sillä siellä täällä on pieniä lampia ja järviä. Lehtimetsä on ilahduttavan luonnontilaista, ja suomalaisten talousmetsien turruttama silmä lepäsi maisemassa.
Päivän viimeinen stoppimme oli Murimäen viinitila. Emännän Muri-koirasta (Muri on Virossa ehkä yleisin koirannimi) nimensä saaneella tilalla kasvatetaan ja myydään marja- ja rypäleviinejä. Ja toisin kuin Suomessa, Virossa rypäleviinejä saa myydä viineinä. Kiitos ihmeellisen alkoholilainsäädäntömme, meillä niistä tulee käyttää nimeä ”käymisteitse valmistettu alkoholipitoinen rypälejuoma” tms. kammottavaa.
Murimäen viinitila oli yhtä maaginen kuin koko Otepään alue. Ravintola ja viinimyymälä sijaitsevat rinteen huipulla, ja ylhäältä on henkeäsalpaavat maisemat viinirinteisiin ja järvelle.
Meille katettiin välimerellis-virolainen tapaslankku, joka oli ohjelmanumero itsessään. Ihania juustoja, makkaroita, hedelmiä, hilloja ja talon omaa viininlehtikäärylepestoa. Maistelimme suolapalojen kera Murimäen viinejä, jotka olivat varsin hyviä. Marjaviineissä ei ollut hiivaisen makeaa, kotiviinimäistä makua, vaan ne olivat aidosti todella, todella laadukkaita.
Tarjottavat olivat niin hyviä, että lähes kaikki painelivat aterian jälkeen ostoksille, niin minäkin. Kassiini päätyi herkullista pestoa sekä kuivaa karviaiskuohuviiniä. Kaikkien tuotteiden kyljessä on Murin kuva, vuh! Alkuperäinen Muri tosin on siirtynyt jo autuaampiin lönköttelymaastoihin, enkä tiedä, kuinka mones Muri jaloissamme pyörinyt karvanassu oli.
Luova Aparaaditehas ja upea kansallismuseo
Otepäästä löytyy hyvin majoituspaikkoja, vaikka kyseessä on vain parin tuhannen ihmisen kaupunki. Ajoimme kuitenkin Tarttoon, jossa yövyimme V Spa Hotelissa. Hotelli on ylellisempi kuin ulkoa voisi päätellä. Muutamat ilta- ja aamuvirkut jaksoivat käydä spa-osastollakin, se oli kuulemma aika hieno.
Itse preferoin yöunet, mutta nautin kiireettömästi hotellin aamiaisesta. Se oli monipuolinen ja laaja. Tarjolla oli jos jonkinlaista suolasilliä, makkaraa ja majoneesisalaattia. Söin kuitenkin puuroa ja hedelmiä, jotta kenkäni mahtuivat jalkaan. Ohjelmassa kun oli paljon bussissa istumista ja syömistä.
Olen kirjoittanut Tartosta, kun olin kaupungissa kirjoittajaresidenssissä. Esittelen tuossa jutussa edullisen ja idyllisen majapaikkani Tampere-majan sekä keskustan olennaisia nähtävyyksiä. En siis jaksa kerrata niitä uudelleen, vaan keskityn siihen, mikä minulle oli uutta.
Pääsin nyt tutustumaan päivänvalossa vanhaan tehdasalueeseen, Aparaaditehakseen. Se on samanhenkinen kuin Pohjala ja Telliskivi Tallinnassa. Alue on täynnä ravintoloita ja terasseja. Aparaaditehaksessa on myös tislaamo, taidegalleria ja ihanan nuhjuinen kirjakauppa, josta tuli mieleen brittikomedia Black Books.
Söimme runsaan, joskin hieman sekavan lounaan ravintola Kolm Tillissä. Ravintola tarjoaa kaikkeaa mahdollista pizzoista ranskalaisiin ja pannukakkuihin. Annoksia yhdistävä tekijä tuntui olevan rasvan ohella tilli, jota yhdisteltiin luovasti kimchiin ja majoneesiin. Ihan hauskaa street foodia, mutta rasvaähky iskee helposti. Varmasti helppo paikka lasten kanssa.
Lounaan jälkeen kävimme Viron kansallismuseossa, jossa voisin viettää tuntikausia. Näyttelyt kattavat vaikka mitä alkuperäiskansoista virolaiseen yöelämään. Mainintansa ansaitsee myös rakennuksen huikea arkkitehtuuri, joka on saanut inspisaationsa lentokoneiden kiitoradasta.
Näyttelyistä mieleenpainuvin kuvasi suomalais-ugrilaisia alkuperäiskansoja, jotka ovat Putinin Venäjällä entistä pahemman sukupuuton ja kansanmurhan uhan alla. Näyttelyssä voi tutustua myös saamelaisiin, mutta ei suomalaisiin ja unkarilaisiin. Kuten oppaamme kohteliaasti napautti, ”teillä on rahaa omiin suuriin museoihinne, näillä kansoilla ei ole, ja jonkun on annettava heille ääni”.
Viikinkiveneestä viinibaariin Tarton keskustassa
Jossain välissä ehdimme vielä risteilyllekin, eikä päivä tuntunut siltikään kiireiseltä. Kiitos loistavasta organisoinnista!
Lodjakodassa rakennetaan historiallisia viikinki- ja hansa-aluksia alkuperäisten piirrosten mukaan. Sen verran nykyajalle on annettu periksi, että aluksissa on airojen lisäksi moottorit, mutta kaikki muu on täysin autenttista. Seilasimme tervatulla muinaisveneellä Emajokea pitkin keskustaan ja takaisin. Joelta käsin saa uuden perspektiivin kaupunkiin, ja suosittelen lämmöllä risteilyä kesäaikaan.
Illallista nautimme taas tapas-hengessä, tällä kertaa Vint Veinibaar & Tapaksessa, joka on hurmaava italialaishenkinen ravintola Tarton vanhassa kaupungissa. Sisäpiha suorastaan huutaa pitkiä kesäiltoja naposteltavan ja drinkkien kera. Plussaa myös vessan hyvistä kaunistautumisvälineistä.
Kulttuuri on Virossa koko kansan asia
Illallisen jälkeen kokoonnuimme Tarton Raatihuoneentorille, jossa järjestettiin Euroviisu-konsertti teemalla Kissing Tartu. Tarton tori on kuuluisa suutelevia ylioppilaita esittävästä patsaasta, ja konserttilava oli rakennettu patsaan ympärille.
Lavalla esiintyi Euroviisutähtiä Viron omista viisuilijoista aina Conchita Wurstiin asti. Tori oli tupaten täynnä, paikallinen yleisradio taltioi konsertin ja aukiota ympäröivien talojen ikkunat olivat sepposen selällään. Kaikki halusivat päästä nauttimaan tapahtumasta keinolla millä hyvänsä.
Jo toista kertaa reissulla panin merkille virolaisten kulttuurimyönteisyyden. Se näkyy arkisissa, saavutettavissa asioissa. Muraaleissa, pihojen koristelussa, konserteissa. Kissing Tartu -konsertti veti Tarton keskustan täyteen nuoria. He eivät olleet tulleet dokaamaan, vaan laulamaan, tanssimaan ja katsomaan esityksiä. Olin hämilläni, kun näin, miten hyvin teini-ikäiset virolaiset osasivat vanhojenkin viisubiisien sanat, myös iskelmällisten.
Siinä vaiheessa, kun teinit nojasivat toisiinsa ja hoilasivat täysillä volare, ooo-o, cantare, o-o-o-o, minua itketti. Laulava vallankumous on Virossa vielä tuoreessa muistissa, musiikin, kulttuurin ja taiteen voimaan uskotaan.
Tuntuu häpeälliseltä, että samaan aikaan meillä kulttuurintekijät joutuvat taistelemaan jatkuvasti olemassaolostaan. Apurahataiteilijoita haukutaan valtion tuilla eläviksi haihattelijoiksi, Yleltä halutaan leikata, eikä ja yliopistojen pääsykokeissa pian tarvitse vissiin enää kirjoittaa.
Onneksi on Viro. Ehkä muutan sinne joskus kulttuuripakolaiseksi. Tämä ei ole täysi vitsi. Vaikka virolaisessa kulttuurissa on myös konservatiivisuutta, se on minulle tällä hetkellä henkinen ilmatasku. Luonto- ja kulttuuriyhteys on Virossa arkipäiväisempi ja välittömämpi kuin Suomessa. Ylpeyden, ei pilkan aihe.
Kolmantena matkapäivänä sain kokea vielä mainitsemaani virolaista luontoyhteyttä. Kävimme kuuluisilla Türin kukkamarkkinoilla, jotka kestävät kolme päivää. Kuvittele, miltä näyttäisi valtavan taimikasvattamon, myyjäisten, ruokatorin, Power Parkin ja Lauri Tähkän keikan yhdistelmä, niin saat kuvan siitä, mistä on kyse.
Türin kukkamarkkinat tarjoavat myös lähiruokaa
Kukkakauppiaat eri puolilta Viroa ja lähimaista kokoontuvat markkinoille, joilla on jopa 700 myyjää. Myynnissä on kaikkea siemenistä ja mukuloista taimiin, puutarhavälineisiin ja kasvimaan antimimista tehtyihin herkkuihin. Myynnissä on paljon virolaista perinneruokaa: kuivattua kalaa, suolaista lettijuustoa, makkaroita, suolakurkkuja ja punajuuria. Alueella on myös ohjelmaa ja temppualue pomppulinnoineen lapsille.
Lisäksi alueella on erillinen ruokapuoli, jonka kojuista voi ostaa valmiita annoksia. Ruoka oli tuoretta ja kunnon raaka-aineista tehtyä, ei kolme päivää samalla pannulla pyörineitä muikkuja ja wokkivihanneksia. Tosin runsas valikoima oli hitusen yksipuolinen. Lähes kaikilla myyjillä oli samat saslikit, ribsit, makkarat ja hapankaalit pienin muunnoksin.
Kasvissyöjälle ei tahtonut löytyä oikein mitään, ja he tyytyivät salaattiin, jossa oli vain vähän enemmän suolakurkkua kuin sekasyöjillä. Jopa lakto-ovoruokavaliota noudattavan kannattaa varautua Viron suurimpien kaupunkien ulkopuolella omin eväin tai selvittää etukäteen, mistä saa ravitsevaa kasvisruokaa. Tallinnasta ja Tartosta saa vegaaniruokaa aika hyvin, mutta kukkamarkkinoilla oli turha haaveilla tofusta tai hummuksesta.
Kerta kerralta rakkaampi Viro
Etelä-Viro osoittautui vieraanvaraiseksi, huikaisevan kauniiksi, historialliseksi ja suorastaan maagiseksi paikaksi. Se sai minut miettimään suomalaisten erkaantunutta luontosuhdetta ja kahtia jakautunutta asennetta kulttuuriin. Me kyllä puhumme luonnosta ja kulttuurista, mutta kuinka moni tunnistaa sienet tai käy useammin kuin kerran vuodessa teatterissa?
Käyn Virossa nykyään monta kertaa vuodessa. Joka kerta rakastan ja arvostan sitä enemmän. Ja joka kerta häpeän syvemmin ylenkatsetta, jolla Suomi on suhtautunut Viroon ja Mustanmäentorin piraattimarkkinoihin.
Voimasuhteet alkavat kuitenkin kääntyä. Meillä suomalaisilla on nyt oppimisen ja arvostamisen paikka.
Aparaaditehas kuulostaa oikein viihtyisältö paikalta, ja Viron kansallismuseo on ilman muuta sellainen, jossa haluan käydä. Kuulostaa todella kiinnostavalta. Itse kyllä tunnistan sienet ja tunnistan myös sen, että paljon Suomella olisi opittavaa Virosta.
Pääsen ensi viikolla uudelleen Viroon ja sydän oikein läikkyy onnesta!!!!!
Mielenkiintoinen postaus täynnä paljon uutta tietoa. Enpä aiemmin tiennytkään Eino Leinon olleen Viron-ystävä.
Minulla oli muistikuvia tuosta Leinon Viro-intoilusta, mutta tarkkoja paikkoja en tiennyt. Oli mahtavaa päästä samoihin maisemiin, joissa hän on viettänyt aikaa!