Lomailu jatkui Kainuun jälkeen Tallinnassa, työstähän tämä loisiminen jo käy. Olen ihan pienestä asti ollut kiinnostunut Titanicista. Kun kuulin, että Tallinnan Lentosatamassa on Titanic-näyttely, jossa on esillä hylystä nostettuja tavaroita, ei tarvinnut miettiä kahdesti hylynryöstön eettisiä ja moraalisia ongelmia. Totta hitossa haluan nähdä 102 vuotta vanhat, merenpohjasta nostetut ruutuhousut. Kaksi vanhaa ystävääni innostui ideasta, ja vietimme Tallinnassa hauskan ja hysteerisen viikonlopun, josta kerron nyt uuvuttavan kuvapainotteisesti.
Ensin pari sanaa Titanic-näyttelystä, joka on avoinna vielä pari viikkoa. Jos menet: varaudu jonottamiseen ja ota omat eväät mukaan. Olen jonottanut yhtä pitkään ainoastaan Heurekan Body Worldsiin. Epäonneksemme taivaalta satoi valtoimenaan pask- räntää, eikä sateenvarjo sattunut mukaan. Lipunmyynnissä oli vain kaksi myyjää massiivisesta jonosta huolimatta. Teimme vielä sen virheen, että päätimme syödä ”nopeasti jotain pientä” museon kahvilassa ennen näyttelyyn tutustumista. Kahvilassakin oli mateleva jono, eikä henkilökuntaa voi syyttää turhasta ripeydestä. Jonotettuamme eri luukuille yhteensä yli tunnin, saimme vihdoin syötyä croissantit. Kun vapaita pöytiä ei ollut, kokosimme nurkkaan leirin ja kökötimme pelkillä tuoleilla.
Lentosataman näyttelytila tuntui sekavalta. Ensin piti kiivetä yläkertaan ja kiertää pari sukellusvenettä päästäkseen takaisin alakertaan ja oikeaan halliin. Näyttely oli onneksi tuskan arvoinen, vaikka keskittymisen kanssa olikin väsymyksen vuoksi vähän niin ja näin. Skippasin kaikki numerotietoja esittelevät kyltit. Tankkasin ne etu- ja takaperin vuosia sitten, silloin kun muut lapset reippailivat tervehenkisesti ulkosalla. Kaikkein sykähdyttävintä oli nähdä ihan tavallisia arkiesineitä, joista osa oli hämmentävän samanlaisia kuin nykypäivänäkin. Ne ruutuhousut, sukkapari, hajuvesipulloja, pelikortteja. Jopa täydellinen sarja gratiinilautasia oli säilynyt ehjänä. Ne olivat olleet meren pohjassa puuhyllyssä, vuosikymmenet samassa asennossa. Puu oli hiljalleen lahonnut, ja astiat olivat jääneet hiekkaan samanlaiseen riviin kuin hyllyssä ollessaan.
Näyttelystä jäi hauska muisto. Kaikki kävijät saivat tällaisen laivalipun, johon oli kirjoitettu todellisen laivalla olleen henkilön nimi ja elämäntarina. Minä olin Mrs. Pekka Pietari Hakkarainen, siis Elin Matilda Dolck – mutta eihän sillä naisen nimellä niin väliä ollut, kun se oli vaan miehen lonkka tai kylkiluu tai whateva.
Yövyimme Swissotelissa, joka on valittu useina vuosina Tallinnan parhaaksi. Neljän tähden hotellien taso vaihtelee todellisuudessa kovasti. Kaverini harmittelikin, että Jenkeissä hotellin aula ja baari saattavat olla todella upeat, mutta huoneet vaatimattomia koppeja. Nyt tähditykset pitivät paikkansa niin palvelun kuin estetiikankin puolesta. Kerroksessa 22 sijainnut huoneemme oli mieletön. Tosin kylpyhuone oli niin moderni lasikuutio, että tällainen maalaistollohan säikähti aina nähtyään oman kuvansa jostakin heijastavasta pinnasta ja kirkui ”kuka toi muija on”.
Spa oli pienehkö, mutta ylellinen ja viihtyisä, mitä nyt lattioiden kallistukset olivat hieman sinnepäin. Aamiaisella kahvi tarjoiltiin pöytään, ja smoothiemestari pyöräytteli tiskin takana tuoreita mehuja.
Illalla kävimme syömässä Sfäärissä, joka on todella mielenkiintoinen paikka; ravintola ja vaatekauppa samassa tilassa. Tableonlinen kautta voi varata tänne pöydän, ja ravintola oli saanut palvelussa hyviä arvioita. Sfäärin linja on lähempänä sknadinaavista kuin virolaista keittiötä. Keittiön filosofia on puhtaus: raaka-aineita ei käsitellä paljoa, ei uiteta suolassa ja voissa, eikä kätketä maustehärdellin alle. Annokset ovat moderneja ja raikkaita, mutta kaukana piperryksestä.
Pidin todella paljon miljööstä, jota voisi luonnehtia hieman berliiniläiseksi tai tanskalaiseksi. Tiedättehän, sellaista harkitulla tavalla huithapelia. Huonekaluja ja tekstiilejä ei ole ylimätsätty, ja siellä täällä on yksityiskohtia ja runsautta. Pohjana valkoiset seinät, joita vasten voi hullutella rennosti. Kirppisilme tosin hämää: kaikkialle oli ripoteltu skandinaavisen muotoilun klassikoita. Pidin tästä, koska olen todella kyllästynyt
a.) Kliiniseen musta-valko-rosteriin, tyyliin Kimi Räikkösen ja Jenni Dahlmanin ex-koti ja
b.) Hysteerisen mätsääviin väreihin ja halpaan krumeluuriin. Siis sellaiseen Seduloiden turkoosia-mustaa-kultaa-huomiotapetteja -lookiin
Aperitiiveiksi tilasimme perustason proseccoa (4 e), Apple Martinin ja Mojiton (6 e). Sfäärin viinilista on poikkeuksellisen laaja, ja suomalaisiin hintoihin tottuneelle edukas.
Aloittelimme aterian punajuuripainotteisesti. Tilasimme bruschetan, joka oli täytetty hunajamarinoidulla päärynällä, vuohenjuustolla sekä mustaherukkaliköörillä maustetulla punajuurella (7 e). Toisessa annoksessa oli vuohenjuustoa savustetun punajuuren ja punajuurikerman kera (8,50 e).
Annokset olivat kauniita ja yksinkertaisia. Olisin kaivannut omaan annokseeni hieman enemmän makuja. Etenkin savustettu punajuuri olisi saanut olla reilusti savustettua, se olisi ollut hyvää vastapainoa voimakkaalle juustolle. Ystäväni valitteli oman annoksensa päärynää turhaksi, hän olisi yhdistänyt juuston joko päärynään tai punajuureen. Minun mielestäni taas fenkolilla ja hunajalla maustettu päärynä toi annokseen ripauksen sitä jotakin, jota kaipasin omaan ruokaani.
Pääruoiksi tilasimme häränposkea anjoviskerman, grillatun sipulin ja punaviinikastikkeen kera (15 e), Saarenmaan sisäfilepihvin bataattipyreellä ja kesäkurpitsalla (21 e) sekä kuhaa kyssäkaalin, manteliperunan ja sahramikastikkeen kera (16,50 e). Härkä oli kypsytetty täydelliseksi. Lihassa ei ollut ainuttakaan sitkeää tai jänteistä kohtaa, vaan se suorastaan suli suuhun. Harmikseni tätäkin annosta vaivasi mauttomuus. Juuriselleristä tehty pyre kaipasi suolaa, ja kastikkeessakin olisi saanut olla enemmän ytyä. En olisi tiennyt, että annoksessani oli anjovista, ellei sitä olisi mainittu menussa.
Kaverin sisäfilepihvin laatu ja kypsyysaste olivat syntisiä. Ihmettelimme ja tökimme jumalaisen kimmoisaa pihviä hetken ennen kuin se uhrattiin nälän alttarille. Täällä todella osataan tehdä lihaa. Annoskateus iski, kun maistoin bataattipyrettä. Siinä oli sopivasti suolaa ja ryhdikkyyttä. Kuhaa en maistanut, mutta kaverini kehui annosta hyvin tehdyksi. Toisaalta hän sanoi syöneensä kovin samanlaisen annoksen lukuisia kertoja aikaisemmin.
Pääruoat olisivat kaivanneet hiukan enemmän maustamista. Mielestäni puhtaan ja alkuperäisen ruoan idea ei ole hailuus ja suolattomuus. Kypsennys ja käsittely sen sijaan olivat enemmän kuin kohdillaan. Lisukekasviksiin oli jätetty purutuntumaa, ja pyreet olivat tasaisia.
Emme kaivanneet jälkiruoaksi mitään raskasta, joten mustikkasorbetti kuulosti mukavan raikkaalta. Pakko tosin tunnustaa, että tarjoilija selitti makuvaihtoehdot niin nopeasti, että emme aluksi olleet ihan varmoja, mitä tilasimme. Kaurahiutaleiden kanssa tarjoiltu sorbetti oli koostumukseltaan notkea ja täyteläinen. Tällaisenaan annos oli hiukkasen vaatimaton, ja muistutti enemmän terveysruokaa kuin ravintola-annosta. Jokin ihan pieni juju, kuten yllättävä makusiirappi, hiutaleiden paahtaminen tai vastaava, olisi tuonut annokseen persoonallisuutta.
Palvelu oli sympaattista ja ystävällistä, mutta hieman hidasta. Pääruoista kala tuotiin pöytään myöhemmin kuin muut annokset, pahoittelujen kera kuitenkin. Olisin nautiskellut aperitiivini mieluusti alkupalan kanssa, mutta juoma ehti loppua ennen kuin saimme annokset. Myös pääruoan kanssa tilaamani punaviini unohdettiin, ja jouduin muistuttamaan asiasta.
Hinta-laatusuhde on Sfäärissä kohdallaan. Miljöö on hallitulla tavalla homssuinen, ja äänimaailma miellytti kovasti. Bongasin taustalta ainakin New Orderia ja Strokesia. Konsepti ei ole liian viilattu, mutta ei kuitenkaan kosiskele kaikkia mahdollisia asiakasryhmiä. Tarjolla on myös aamiaista ja brunssia, ja tänne voi tulla lasten kanssa. Ruoista puuttuu hippunen sitä hulluttelua, jolla esimerkiksi tamperelainen Bertha saa perusraaka-aineista tehdyt ruokansa erottumaan.
Tuomio: Rennossa fine dining -kategoriassa 3,5 tähteä ja plussia perään
