Henkilökohtaisen Face-profiilini seinällä käytiin taas (yllättäen) aika levoton keskustelu. Kaikki alkoi siitä, kun märisin ärsyttävistä äänistä. En kestä, jos joku kävelee takanani ja pitää koko ajan sellaista painostavaa ähinää. Tekisi mieli huutaa, että hiihdä nyt helvetti ohitse ja anna ihmiselle rauha. Jotenkin näistä äänistä keskustelu siirtyi banaaniin. Siihen hirvittävään lussutukseen, jota banaanin syömisen tuottama ääni pahimmillaan on. Ja tästähän ajatus sitten sikisi. Mieleeni alkoi tulvia ruokia ja ruoka-aineita, joissa on jokin karmaiseva ominaisuus. Paljasta omat ruokainhokkisi täällä tai Savusuolan Facebookissa.
1. Banaani
Banaani maistuu hyvältä kaksi päivää. Silloin, kun se on täydellisen kypsä, virheettömän kullankeltainen. Helvetti on irti, kun ensimmäiset mustat pilkut ilmaantuvat. Sofistikoituneet maailmanmatkaajat väittävät, että juntit suomalaiset syövät banaanit raakoina. Ne ovat kuulemma kypsiä vasta, kun olemme heittämässä niitä biojätteeseen.
Sopivasti kypsynyt banaani on oiva pari tulisille ja rasvaisille ruoille, joissa on esimerkiksi pekonia. Mutta pehmeä, rusehtava banaani sellaisenaan, bitch please. Kun imelään hajuun yhdistetään syömisen aiheuttama lussutusääni, olen valmis hyppäämään parvekkeelta. Älä ihminen ikinä, koskaan, missään tapauksessa syö banaania kenenkään korvan juuressa! Jotta universumissa olisi edes hitunen oikeudenmukaisuutta, nassuta banaanisi pimeässä ikkunattomassa huonessa, äläkä tule takaisin, ennen kuin haju on laantunut.
Pahin kauhuskenaarioni on ylikypsää banaania hitaasti lussutteleva savolainen. Siinä sitä ihmetellään ja mäyssytellään, että voe mahoton ko tässähän o pannaani, nassun nassun, oe voe ko haetari vuotaa lussun lussun ja mihinkään ei ole kiire, perkele!
Tuota, tuota tulikohan nyt varmasti selväksi, että minä….minä en oikein pidä tuosta banaanista. Savolaistenkin kanssa on vähän vaikeaa. Kaikenlaisten papattajien.
2. Maitorahka
Olen yrittänyt. Voi minä olen yrittänyt. En vaan osaa.
Pidän skyristä. Pidän erilaisista luonnonjugurteista ja rasvaisista hapanmaitotuotteista. Mutta maitorahka. Voin käyttää sitä leivontaan tai tehdä siitä oikeaa, kunnollista rahkaa. Siis semmoista, missä on myös kuohukermaa ja tuoreita marjoja. Mutta maitorahka aamiaiseksi mehukeiton ja jäisten mansikoiden kanssa.
Niin. Voihan sitä aloittaa aamunsa vaikka siten, että pyydät kaveria lyömään itseäsi jääpuikolla päähän.
Maitorahkassa ei töki happamuus, vaan koostumus. Märän betonin syöminen tuntuu ehkä samalta. Kitalakeesi takertuu vahapallo, jota yrität sulatella ja rönkkiä kielellä pois. Monet maitotuotteet jättävät suuhun inhan kalvon, ja maitorahkan jättämä kalvo on erityisen paha. Vaikka rahkan joukkoon laittaisi mitä, ei se siitä yhtään parempaa tee. Olen kuullut, että Ehrmann on hei tosi herkkua, kun murustelet joukkoon Domino-keksejä.
Ei, ei se ole. Se on paskaa.
3. Nötkötti
Naudan säilykeliha, mistä edes aloittaisin. Se haju. Se koostumus. Lihan päällä on hyhmäinen, liukas kerros. Massassa ei ole minkäänlaista purutuntumaa. Se on todellakin vain massaa.
Olen pari kertaa lapsena joutunut syömään jonkun hätävaraviritelmän. Tyyliin ruskeaa jauhokastiketta nöttkötillä ja kuoriperunat. Muistelen, että meillä tehtiin tällaista kerran mökillä, kun haluttiin hyödyntää vanhat säilykkeet. En uskaltanut nirsoilla, mutta vanhempieni mentyä ulos kaadoin ruoan muovipussiin. Pakkasin mukaan kiviä ja upotin pussin mökin pihalla olleeseen lampeen. Uinu uinu säilykelihani.
4. Lihahyytelö
Juu juu. Ymmärrän, että olipa katajainen ja köyhä kansa jakedijaa. Kun lihaa oli kovin vähän saatavilla, sitä piti entrata. Eli syötiin vaikka hyytelöimisainetta särpimenä. Joidenkin mielestä lihahyytelö on ”näyttävä” ruoka kiiltonsa, tutinansa ja tekstuurinsa vuoksi. Sanotaanhan sitä, että myös 70-lukulaiset elementtilähiöt Pasilassa ja Tesomalla ovat näyttäviä. Niissä on kuulemma urbaania DDR-romantiikkaa. Olen myös kuullut ihmisistä, jotka kuuntelevat vapaaehtoisesti Nickelbackia.
Eli kaipa lihahyytelöllekin on paikkansa tässä maailmassa. Kunhan se paikka merkitään sähköaidalla, eikä minun tarvitse koskaan joutua kanssakäymiseen aidan sisäpuolisen elämän kanssa.
5. Pilkulliset leikkeleet
Lihahyytelön alamuoto. Voin syödä salamia, ja balkaninmakkarakin menee jotenkin. Rajani kulkee lauantaimakkaraa muistuttavissa leikkeleissä, joiden joukossa on sattumia tummemmasta lihasta. Tai vielä pahempaa, herkkusieniviipaleita. Tai SEKÄ tummempaa lihaa ETTÄ herkkusieniä.
Hei haluatko syödä tämmöistä lihahyytelö-sienileikkelettä? No kuule haluan. Ihan yhtä paljon kuin haluan haukata aknesta kukkivaa poskea.
6. Tonnikalahiutaleet öljyssä
Ymmärrän nämä korkeintaan tonnikalasalaatissa, koska salaattiin tulisi kuitenkin lisättyä öljyä. Mutta miksi oi miksi hiutaleet? Ne muistuttavat kissanruokaa, eikä härskiintyneen öljyn löhähdys auta asiaa.
En voi mitään sille, että öljyssä lilluvista tonnikalahiutaleista mieleeni tulee aina eräs kissamummo. Mamman rakkain katti kirjaimellisesti mätäni pystyyn, kun emäntä ei suostunut viemään kissaansa piikille. Että hyvää hyvää ruokahalua vaan sulle ja sulle ja sulle ja sulle.
7. Marie-keksit
Olen aina miettinyt, miten näin mitäänsanomattomalle keksille on kehdattu antaa näin kaunis nimi. Pienenä innostuin aina, kun äitini kysyi kaupassa, ostetaanko Marie-keksejä. Sanoin joka kerta joo, ja toivoin, että jos ne tällä kertaa maistuisivat paremmilta. Jos ne maistuisivat edes joltakin.
Marie-keksi vie ajatukset puutarhaan huhtikuisessa Pariisissa. Valkoisiin puuvillamekkoihin pukeutuneet naiset istuvat päivänvarjojen katveessa, juovat iltapäiväkahvia ja nautiskelevat hedelmiä. Samassa lauseessa puhutaan rakastajista ja maailmanpolitiikasta. Nurmella juoksee paljasjalkaisia lapsia. Sellaisia, jotka pulppuavat elämäniloa, mutta eivät koskaan sotke paikkoja tai sano vastaan.
Todellisuudessa Marie-keksi antaa yhtä paljon aistinautintoja kuin kuivan taulusienen jyrsiminen. Toisin kuin kaurakeksit ja Digestivet, Marie ei kelpaa edes raaka-aineeksi johonkin herkullisempaan. Ei murupohjaksi juustokakkuun tai rapinaksi jäätelön pinnalle.
Tuokaa minulle Marie-keksin kehittäneen ihmisen pää. Minä katson häntä silmästä silmään, syvästi halveksien.
8. Irtokarkit
Tunnetaan nimillä irttis ja irttari sekä epämääräisellä pluraalimuodolla mässy.
Irtokarkeissa ei ole mitään herkullista. Ei suussa ranksahtelevaa sokeria, ei rasvaa tai voita. Irttarin sokeri on sulatettu piiloon räikeän elintarvikevärin ja gelatiinin uumeniin. Koostumus muistuttaa puussa kasvavaa sientä. Irtokarkkien haju on vielä makuakin etovampi. Ne tuoksuvat samalle kuin marketeissa myytävät teinien hajuvedet, Naomi Campbellit ja vastaavat.
Kasvoillani on vilpittömän hämmentynyt lapsen ilme aina, kun joku hehkuttaa, että nyt haetaan mässyä. Siis kilon säkki irttiksiä, Pepsi Maxia, sour cream and chilimix ten peppers -sipsejä, raakapatonkeja ja vähärasvaista Creme Bonjour -tuorejuustoa. Ja oli mässyn sisältö mitä hyvänsä, en ymmärrä, miksi ihmeessä kukaan haluaa syödä asiaa, jonka nimi on mässy. Se kuulostaa juuri siltä kuin maistuukin. Suussa lilluvalta liivatteelta, jota hapokas juoma hyväilee, kunnes liivatteesta ja hampaistasi on jäljellä vain riekaleet.
9. Maitokiisseli
Mietitäänpä hetki, mitä maitokiisseli on. Se on kuumaa maitoa, joka on sakeutettu hyhmäiseksi. Siis vetelä, lämmennyt vanukas.
Kaikkein pahinta on se, kun sinut pakotetaan syömään maitokiisseliä samalta lautaselta, jolta olet juuri popsinut nakkikeittoa. Siis samalta pesemättömältä lautaselta, samalla lusikalla. Kiitos isänmaa ja lama-ajan lapsuus. Kiitos suomalainen gastronomia, kierrätys, säästö ja pöytätapojen kaltaiset hyveet ja jorinat. You shall not pass, maitokiisseli. Älä koskaan tule tänne kylään, koska sinulle ei ovea avata.
10. Kinder-yllätyshedelmät
Se tunne, kun löydät hedelmälaarista täydellisen appelsiinin. Tai jaffariinin, pomelon, shamelon, sharm el sheikhin, mitä näitä onkaan. Hohtavan oranssin, pehmeän ja kimmoisan. Herkuttelet ajatuksella mehusta, joka pirskahtaa pintaan, kun halkaiset hedelmän. Kuvittelet tv-sarjojen täydelliset aamiaiset. Niissä joku jaksaa perata hedelmiä aamukuudelta, jotta päivään saadaan ”fressi startti”.
Kuorit hedelmän. Ei ei ei, nyt ei vaikuta hyvältä. Appelsiini on paksun valkoisen kerrostuman peitossa. Elättelet toivoa, mutta siivujen toisistaan irrottaminen paljastaa totuuden. Hedelmän sisältö on pelkkää kuivaa putua. Rihmastoja, vahamaista möhnää, siemeniä.
Se tuntuu samalta kuin pettymys Härmä-Näkkilän kasikaluokan diskossa vuonna ysikuus. Kun se yksi tyyppi vähän vihjaili siihen suuntaan, mutta ajoikin jonkun toisen tyypin mopon tarakalla pois. Sinä tarvoit yksin sateessa lähimmälle bussipysäkille, jolle oli kuuden kilometrin matka. Pyyhit poskeltasi suolaisia kyyneliä ja mietit, että miksi taas näin.
Bonus: Silakkapihvit
Mitäs kuule tykkäisit, jos käryyttäisin tuolla valurautapannulla semmoisia pikkukaloja, joissa ei juurikaan ole syötävää? Kärsittävää kyllä senkin edestä, ja kalan käry pinttyy keittiöön koko loppuviikoksi. Sen kalan ruodot ovat selvästi suuremmat kuin kuoreessa tai neulamuikussa, mutta minä se vain jankutan, että kyllä ne ruodot voi syödä. Itse kalaa yhdessä pihvissä on ehkä 30 grammaa. Suurin osa ajastasi kuluu perkaamiseen ja yskänkohtauksiin, ja se on sitten eri asia, onnistutko samaan yhtään vatsantäytettä.
Lisukkeeksi keitän rupisia kuoriperunoita. Tarjolla on myös piimää ja viimevuotista näkkileipää, hyvin se säilyy. Jälkiruoaksi syömme huoneenlämpöistä maitokiisseliä pesemättömältä lautaselta ja kuuntelemme Kansanradiota.
Kyä o hyvää ja kaiken syät. Oo mistään kotoisin semmonen ronkelointi.
Heh, olipa herkut 😀
Mieheni ihmetteli, miksi listallani ei ole kaikkien vihaamia maksamakkaraa ja maksalaatikkoa. Mutta niistä pidän tosi paljon! Lipeäkalasta olen pidättäytynyt koko elämäni, joten minulla ei ole siihen minkäänlaista suhdetta. Kun ei kiinnosta syödä tuota paperiliimaakaan.
Heh, loistavan sapekasta avautumista 😀 Itse tykkään maitokiisselistä, mutta todennäköisesti takana on se, että sitä ei saanut koskaan kotona vaan se oli harvinaista herkkua. Hillon kanssa, nam nam, mutta ehdottomasti puhtaalta lautaselta.
Mutta joo, kaikenlaisista lihahyytelöistä ja silakkapihveistä erityisesti olen täysin samaa mieltä. Kaikki muutkin ruotoiset pikkukalat, yök. Tässä juuri viime viikolla selviydyin ihan puolikkaasta muikusta, kunnes sain tarpeekseni.
Mitähän sitä muuta olisi… Mössöksi kypsennetty, työpaikkaruokalan täysin mauton kirjolohikiusaus ei ole mikään erityinen gastronominen elämys. Rosollin päällekään en ole koskaan oikein ymmärtänyt. Ja kahvi! Se vasta kamalaa onkin 😉
T: Teenjuoja
Yksi unohtui. Suklaapuuro. Vihasin sitä jo lapsena. Ihan kuin maitosuklaa-Jacky olisi pilaantunut kokkareiseksi ja lämmitetty mikrossa. Ja vellejä en ole koskaan tajunnut, paitsi vauvanruokana, kun ne opettelevat syömään kiinteämpää ja tuhdimpaa ruokaa.
Minun ehdotukseni on 70-luvun koululounaiden tähti: rusina-porkkanaraaste! Siinä porkkanan mehussa turvonneet rusinat, ah, aivan ultimaatumi käänteisherkku!
Yh, tuota oli meilläkin vielä 90-luvulla. Ja lanttu-ananasraastetta sekä kaali-puolukkaraastetta. Oikeasti, mit vit. Voisin ihan hyvin syödä raastettua kaalia sellaisenaan, mutta että puolukkasurvosta joukkoon. Marie-keksin kehittäjä on varmaan tämänkin takana. Naureskelee räkäisesti tuolla jossain, että siellä ne kiltisti jyrsivät rusinasalaattia ja kengän lipalle maistuvia keksejä.
Mulla Top 3 olis hernekeitto, hernekeitto ja hernekeitto ;). Ja lisäisin bonukseksi Entisten nuorten sävellahjan myötähäpeän sävellajissa.
1) Kouluruokalan kuiva lantturaaste yhdistettynä appelsiinilohkoihin ja rusinoihin.
Mistä ne aina löysi niin rutikuivaa ja puista lanttua. Kyseisen ruokalajin vuoksi on ikuinen epäily appelsiinin käyttöön salaatissa.
2) Janssoninkiusaus
Ei vaan uppoa, vaikka olis maistanut eri paikoissa. Pelkästään tuoksu tuo jo ihania muistoja.
3) Mauttomat ja hieman haaleat kasvissosekeitot, mielellään myös hieman juureskokkareita seassa.
Taattua dieettiruokaa, ei taatusti tee mieli syödä lusikallista enempää.
4) Digestive-keksit.
Miksi kukaan haluaa pilata juustokakun pohjan näillä kuivilla ja ”terveellisen” makuisilla pahvipaloilla.
5) Pikkelöity kurpitsa.
Vai onko se keltainen, salaattiin salakavalasti piilotettu keltainen juttu kurpitsaa..
Vanhempieni ikäluokasta johtuen maksamakkara, piimä, talkkuna, lihahyytelö (enemmän lihaa kuin hyytelöä), keitetyt perunat jne. maistuu. Sen verran olen myös saanut asennekasvatusta ruoan suhteen, etten työkavereiden tapaan hauku suureen ääneen ruokalan lounasta paskaksi. Ei ole pakko syödä, jos ei tykkää mutta joku kunnioitus ruoan tekijöitä ja itse ruokaa kohtaan pitäisi olla. Olen todella allerginen aikuisten turhalle nirsoilulle ja sille ettei jotain syödä pääosin ennakkoluulojen vuoksi ”olen päättänyt että valkosipuli on pahaa” mutta kuitenkin maistuu vallan mainioisti, jos ei tiedä ruoasta löytyvän valkosipulia. Esimerkiksi tuota janssoninkiusausta olen kyllä maistanut useasti uudelleen, mutta kun ei se vain uppoa.
Silakasta en ole perinteisesti pitänyt mutta kerran maistoin sitä sushissa ja tykkäsin. Sen jälkeen on tullut ostettua fileitä, leivitettyä ja paistettua rapeaksi uunissa. Ihme kyllä ihan hyvää tuli.
Marie-kekseistä löytyy loistava kuvaus Miika Nousiaisen Maaninkavaara-kirjasta.
Tämän luettuani olen päättänyt lopettaa syömisen. Kokonaan.
Nää kuvaukset sai kyllä yökkäilemään. Varsinkin akneposki ja nakkikeittokiisseli! Seuraavan kerran kun nähdään, pakotan sut kuuntelemaan mun sianpääsylttytarinan, jossa tein pakastetusta sian päästä (silmät jä kaikki!) sylttyä mun isälle, joka muuten aina pakottaa kuuntelemaan sitä helvetin Kansanradiota..
Mahtavia kommentteja, kiitos! 😀
Kieppis, minäkin olen ihan oikeasti tosi kaikkiruokainen. Ja jos on pakko, syön kyllä kaikkia edellä mainittuja. En koskaan tee ravintolassa numeroa siitä, jos en välitä jostain raaka-aineesta hirvittävästi. Aina maistan, jos ruoka ei ole selvästi pilaantunutta. Voin esimerkiksi syödä pizzaa, jonka täytteenä on säilykeananasta, raakoja herkkusieniviipaleita ja kamarakinkkua. Mutta jos voin vältellä sitä, teen voidessani niin. Omaan keittiööni esim. nötköttiä ei varmasti tule koskaan eksymään.
Raaka silakka on hyvää, juurikin sushissa. Fine dining -paikoissa olen saanut taidokkaasti perattuja, ihania silakoita. Kotikeittiössä en vain jaksa perata niin tarkasti. Muistan, kun mut pakotettiin lapsena syömään savusilakkakastiketta. Kaikki energiani meni siihen, että pelkäsin tukehtumista. Ja kun sitä oikein jännitti, niin tokihan meinasin tukehtua yskänkohtaukseeni.
Heta, sianpääsylttyä isälle, whaaat? Ja oikeastihan Kansanradio on loistava! Minähän vedän aina omia Kansanradio-henkisiä monologejani. Oivoi, se olisi unelmatyöni, Kansanradion toimittaja. Tai vielä parempaa: vakivalittaja, joka soittaisi joka lähetykseen.
Suurimmasta osasta olen erittäin samaa mieltä, mutta Marie-kekseihin itselläni on joku omituinen nostalginen kaipuu… Ei ne kyllä hyviä ole sitten kun nostalgialle antautuu!
Irtokarkista puhuessa puhun itse myös aivan eri asiasta, sellaisista jotka nimensä mukaisesti valitaan irtokappaleina laareista – silloin ne voi olla hyviäkin. Nuo kaupan valmissäkit yllättää kertaa toisensa jälkeen kun jokainen uutuus on edellistä ällöttävämpi…
Kyllä nostalgialle pitää antaa välillä periksi. Minussa viriää kaiho ja lämpö, kun saan ihan vanhanaikaista grilliruokaa. Semmoiset kurkkusalaatista vettyneet ranskalaiset, joiden mausteet ovat sekoittuneet kuljetuksen aikana iloiseksi mössöksi. Grilliruoka oli erityistä herkkua silloin, kun olin lapsi. Kaikkein hienointa oli lähteä isän kanssa keskustaan ajelemaan ja katselemaan kaupungin valoja. Kotimatkalla ostettiin grilliltä ranskalaiset, ja se oli hienoa se.
Tunnustan, että syön kyllä irtokarkkeja kerran pari vuodessa. Mutta ne pitää ostaa juurikin irtokappaleina laareista. Liitän elokuvateatterin tunnelmaan irtokarkkien imelän hajun. Joskus leffaan mennessä niitä tulee ostettua pelkän tunnelman vuoksi. Tosin suurin osa jää syömättä, ja semmoinen reilun sadan gramman pussi kuivuu kaapissa monta kuukautta.
Meillä piti lapsena syödä kaikkea. Onneksi sekä äiti että isä ovat hyvä kokkeja! Yleensä söin kaiken tyytyväisenä, mutta kaikesta silakkaan liittyvästä sain vapautuksen.. 😀 olen maistanut silakkapihviä, tomaattisilakkaa, paistettua silakkaa, silakkalaatikkoa, ihanmitävaan silakkaa aikuisena uudelleen ja reaktio on aina sama: tahaton yökkäys. Tsiisös. Silakka uikoon syvissä vesissä, kaukana lautasestani.
Minua ei töki silakassa edes se voimakas maku. Tykkään tosi paljon sillistä ja jopa monen vihaamasta janssoninkiusauksesta. Mutta ne ruodot, argh! Eräs tuttavamme paisteli aina silakkapihvejä, oli kuulemma hänen bravuurinsa. Ensin pannulla käryytetiin puoli pakettia voita. Sitten siinä mustanruskeassa liemessä poltettiin silakkapihvit. Lopuksi köhittiin käryisessä keittiössä, ruodot kurkussa ja kärsittiin kolme päivää närästyksesta, ja kaikki siunailivat, että KUN ON NIIN HYVÄÄ, AIJAIJAI KUN NÄITÄ SAA NIIN HARVOIN!….
Hahahaa
Listalle ehdottomasti myös salaatit, joihin on lisätty appelsiinia. Moni hyvä ja monipuolinen salaatti on jäänyt odottamaan maatumistaan, kun sekaan on jemmattu appelsiinia. MIKSI OI MIKSI??
Siksi oi siksi, koska kuitu, koska vitamiinit, koska FRESSI STARTTI PÄIVÄÄN!
No nyt lähes meni aamukahvit näytölle ja pitkin 😀
Täällä Suomessa on ihme vimma laittaa hedelmiä joka salaattiin. Kanasalaattia persikalla. Vihersalaatti rusinoilla ja melonilla. Yakh. Ei mene jakeluun ei.
Tai sitten tämä perinteinen keitetyt perunat ja kastike. Keitetyt perunat ja lihaa. Keitetyt perunat ja keitettyjä perunoita. Ei sillä, ettenkö itsekin joskus hyvin, hyvin harvoin keittäisi perunoita lisukkeeksi mutta ihmettelen suomalaisen ruokavalion fetissiä keitettyihin perunoihin.
Niin ja kadulla ihmiset jotka kävelevät hitaasti. Sellaista hyvin hidasta Dressmannin batistini kävelyä. Koeta siinä sitten ohittaa ja edetän omaa vauhtia, kun edessä on invaasio, joka miettii mihkä sitä nyt menisi jos sittenkään menisi. Argh. Kyllä on vaikeeta täällä kolmannessa maailmassa.
Aah, nauran täällä katketakseni! Batistini-kävely ja keitetyt perunat. Sä niin tiedät, mistä puhun.
Lapsemme ei ole tarhassa kauhean innostunut keitetyistä perunoista. Menee kuulemma kastikkeen kanssa, ja muuten syö hyvin, mutta pelkkä peruna, noups. No enpä tuota kauheasti ihmettele, koska uusia perunoita lukuun ottamatta pelkkä peruna on aika kauheaa, keitetty siis. Uudet perunatkin syön aina runsaan voisulan kera. Talviperunat mieluiten muusina tai yrteillä ja öljyllä maustettuina, uunissa paahdettuina lohkoina.
Batistini-lyllerrys on kyllä oma ärsytyksen aiheensa. Jalankulkijat laahustavat puolelta toiselle miten sattuu, itsekkäästi vaappuen. Vika on aina pyöräilijässä. Ei koskaan kävelijässä, joka hoippuu kevyen liikenteen väylällä holtittomasti, pysähtelee ja hidastelee ilman ennakkovaroitusta ja jää keskelle tietä möllöttämään. Misä mä oo ja misä mu houst o?
Eihän nuo ässäpeliksit ole irtokarkkeja nähneetkään. Irtokarkkeja kerätään kioskintätille osoittelemalla, että 30 pennillä ykkösiä ja 80 pennillä seiskoja ja sitten neljä kolmosta! .. tai nykyaikana enintään kauppojen / elokuvavuokraamoiden laareista yksi kerrallaan kilohintaan valikoiden.
Juurikin tästä puhuin hetki sitten parin kaverin kanssa. Onhan sitä irtokarkkeja ja irtokarkkeja. Kyllä minunkin tekee muutaman kerran vuodessa mieli vanhoja autoja ja panttereita. Ja ihan oma juttunsa ovat grillikioskien irttarit. Ne, joita valittiin suurella hartaudella pikkuruisen luukun takaa. Kaksi nallekarkkia, sit kymmenellä pennillä noitapillejä. Ja ne karkit olivat imeneet itseensä sitä grillin rasvaa ja sinapinkäryä 🙂
Ja puolustaudun: haksahdin ostamaan noita Ässä-mix-nax-pex-whateverejä synnytyssairaalassa. Olin hormoneissani ja täysin edesvastuuttomassa tilassa!
Mä rakastan sua!! Tuo kaikki on niiiiin totta!! T:mummo 60v
Yksi unohtui: lihasäilykkeet. Nöttkötti ja vastaavat. Kun se lihamassa muljahtaa ulos paketista, mulle tulee mieleen Sheba-mainos, jossa kissanruoan päälle on aseteltu persiljatupsu ja omistaja nuuhkii annosta silmät kiinni ennen kuin ojentaa sen kisulle.
Sen sijaan silakkapihvien kohdalla alan pyörtää puheitani. Mä olen saanut viime aikoina parit niin hiton hyvät silakat, että totean vian olleen aikoinaan tuttavassamme, joka ei osannut valmistaa niitä, ei kalassa.