Lämpimikseen nuriseminen tuhoaa kritiikin

Kirjoitukseni palautteen antamisesta sai mukavasti lukijoita ja jakoja, kiitos kaikille siitä. Päätin vielä jatkaa aiheista kritiikki ja negatiivisuus. Varoitus: Tässä tekstissä viljellään v-alkuista sanaa, jota me kaikki käytämme, mutta jota ei edustuselämässä saisi sanoa ääneen. Nyt en kuitenkaan käytä v-sanaa puheeni tehostajana, vaan pohdin, miksi veemäisyydestä on tullut Suomessa nokkeluuden, tiedostavuuden ja hauskuuden synonyymi.

Luin Kauppalehdestä jutun amerikkalaisesta Yelp-arvostelupalvelusta. Hieman kuten suomalaisessa Osumassakin, Yelpissä voi arvostella mitä tahansa: ravintoloita, kauppoja, puistoja, matkakohteita.

Yelpistä on tullut Yhdysvalloissa niin suosittu palvelu, että yrittäjät pelkäävät sen pahimmillaan kaatavan firmoja. Toisaalta hyvää palautetta Yelpissä saaneesta palvelusta voi tulla ilmiö. Yelpin levinneisyydestä kertoo jotain se, että kun koomikko Joan Rivers kuoli, hänen faninsa hyökkäsivät Yelpissä Riversin käyttämää lääkärifirmaa vastaan.

Silmääni pomppasi kainalojutussa haastatellun ravintolayrittäjä Amaryll Schwertnerin kommentti: ”Anonyymina on helppo moittia. Aina löytyy aikaa olla kielteinen”.

Miten tässä näin kävi?

Lausahdus osui ja upposi. Tunnistan niin itsessäni kuin monessa tuttavassani ja eri alojen kriitikoissa saman ilmiön. On vain jotenkin niin kovin helppoa ja kivaa olla vittumainen. Mitä enemmän kanavia julkiselle valittamiselle on, sitä enemmän siihen jää koukkuun.

Muistelen lukeneeni hiljattain brittiläisestä tutkimuksesta, joka käsittelee valitusyhteiskuntaa. Pahoittelen, etten tajunnut laittaa artikkelia talteen, enkä pikaisella kaivelulla löytänyt viitettä siihen enkä mainitsemaani tutkimukseen.  Tällaiset ”luin jostain” -mutinat ovat ärsyttäviä, mutta ei jäädä liikaa kiinni siihen. Tutkimuksen pointti oli lyhykäisyydessään tämä. Ennen luultiin, että vaikutuskanavien ja palautteenantomahdollisuuksien lisääminen parantaisi ihmisten tyytyväisyyttä. Sen sijaan huomattiin, että mitä enemmän ihmisillä on mahdollisuuksia antaa palautetta, sitä enemmän he valittavat. Julkinen päätöksenteko hidastuu, kun ihmiset tehtailevat valituksia. Lisäksi tyytymättömyyden tunne kasvaa.

Ihan periaatteesta valitan

Olen tavannut jonkin verran ihmisiä, jotka ylpeilevät valittavansa ”ihan vain periaatteesta”. Viimeksi tapasin periaatteen miehen Stockmannin kassalla pahimpaan ruuhka-aikaan. Mies osti yhden kaktuslonkeron, ja kassan ilmoitettua summan miekkonen alkoi ihmetellä, eikö tämän lonkeron kuuluisi maksaa 2,49 euroa eikä 2,69 euroa. Tölkkien vieressä oli varmasti ale-kyltti, ja onhan se nyt törkeää, että ihmiseltä yritetään periä ylimääräistä 20-senttistä juuri sillä hetkellä, kun tusina hikoilevaa ja väsynyttä ihmistä jonottaa samalle kassalle.

”Ihan periaatteen vuoksi haluan selvittää tämän.”

Olin tuskin ainoa, joka ajatteli, että onko sinun pakko pitää periaatteestasi kiinni juuri nyt? Etkö olisi voinut maksaa niitä muutamaa ylimääräistä senttiä tai jättää tölkkiä kassalle? Mainitsit myyjälle, että kyseinen lonkero on vastapäisellä R-kioskilla halvempaa kuin täällä. Jos sinulla on aikaa jankuttaa periaatteistasi, miksi et jätä kallista tölkkiä ostamatta ja mene sinne Ärrälle? Miksi ihmeessä vaivaudut Stockan Herkkuun remontin keskelle yhden kaktuslonkeron takia? No, sen periaatteen vuoksi varmaankin.

Suomen kuuluisin periaatteen mies lienee Johan Bäckman, jonka tilillä oli kaksi vuotta sitten yli 90 valitusta ja rikosilmoitusta. Määrä lienee kasvanut tuon jälkeen. Pahastumisen syyksi on riittänyt esimerkiksi se, että Bäckmania sinuteltiin sähköpostissa. Sellaista ei kuulemma saa tehdä sivistysvaltiossa.

Entä mitä sivistysvaltiossa saa tehdä? No esimerkiksi käyttää omaa järkeään. Miettiä, kuinka paljon tulee tuhlanneeksi sekä omia että muiden ihmisten hermoja, rahaa ja aikaa, kun jää kiinni lonkerotölkin hintaan, tarjoilijan kuviteltuun äänensävyyn tai sähköpostin puhuttelumuotoon. Periaatteen vuoksi kaikesta valittavat vievät huomiota ja tehoa aiheellisilta valituksilta. Harmillisen usein käy niin, että ne, joilla olisi aihetta valittaa, kärsivät hiljaa ja häpeävät kovaäänisten suunsoittajien puolesta.

Harrastan vittuilua, heh

Olen kuullut edellisen lauseen hämmentävän usein. Lisäksi olen kuullut ihmisten kehuvan toisiaan, kun ”se on niin hyvä vittuilemaan” ja ”sen kanssa on niin hauskaa vittuilla”.

Vittuilun harrastajat tarkoittavat todennäköisesti sitä, että he pitävät sarkasmin ja mustan huumorin sävyttämästä verbaalisesta miekkailusta. Siis sellaisesta kaverillisesta sanapainista, jossa parhaimmillaan nauretaan itselle, toisille ja koko maailmalle. Paljastetaan vallitsevien normien absurdeja piirteitä ja inhimillisen elämän ristiriitoja.

Jotain kulttuuristamme kertoo kuitenkin se, että estetiikkaa lähentelevä häijyily kutistuu ajattelussamme termiksi vittuilu. Ja valitettavan usein vittuilu on pelkkää vittuilua. Siinä ei ole häivääkään oscarwildemaisesta, yhteiskunnallisesta ja syvästi itseironisesta havainnoinnista. Kunhan auotaan päätä, ollaan tietävinään kaikesta kaikki eikä tykätä mistään.

Ikävintä on se, että vittuilun ihannointi vie terää kritiikin muilta muodoilta. Argumentointi, sarkasmi, ironia, musta huumori ja itselleen nauraminen ovat täysin eri asioita kuin monotoninen negatiivisuus, saati sitten vittuilu. Mitä enemmän vittuilemme, sitä vähemmän ymmärrämme ja arvostamme kritiikin erilaisia sävyjä. Vittuilunpelko taas johtaa ylivarovaisuuteen. Ihmiset pelkäävät kritiikkiä, koska ajattelevat ulkopuolisten haluavan heille vain ja ainoastaan pahaa. Ikävimmillään tilanne johtaa sensuuriin ja pakoiluun. Ravintoloita poistetaan arvostelupalveluista, toimittajille ja bloggaajille annetaan porttikieltoja. Kaikki pahoittavat mielensä, ja kritiikin kuvitellaan tarkoittavan nälvimistä.

Se on harmi, koska hyvä kritiikki on tarkkanäköisyyttä. Se auttaa valottamaan asioita eri kulmista, ja antaa kritiikin kohteelle välineitä, joiden avulla hän voi halutessaan jalostaa luomustaan.

Aina valmiina valittamaan

Ravintolakritiikkejä koskevassa Facebook-keskustelussa eräs ihminen tunnusti, että hänen oma nuivuutensa oli kerran vähällä pilata mukavan illan. Henkilö kertoi huomanneensa, että hän ja seuralainen tulivat ravintolaan etsimään virheitä ja valittamisen aihetta. He huomasivat kuvion alkuruokien jälkeen ja totesivat, että kenelläkään ei ole kivaa. Ei tarjoilijalla, joka yritti kaikkensa huomattuaan pariskunnan viileyden. Eikä asiakkailla, joiden energia kului mikrotason virheiden spottailuun.

Yllätän itseni valitusmoodista tasaisin väliajoin. Etenkin silloin, kun olen stressaantunut, tai koen, että minua on kohdeltu jossakin asiassa epäreilusti. En aina jaksa miettiä vaikuttumia valitukseni takana, vaan laitan vahingon kiertämään. Nurisen liian hitaasti vaihtuvista liikennevaloista ja salaatin koristeena olevasta herneenverosta, joka on siis niin junttia ja törkeää ja laiskaa käytöstä keittiöltä. Mitä siitä, että ruoka on maukasta ja palvelu sympaattista, mutta DAA SE HERNEENVERSO ON NIIN 2000-LUVUN ALKUA!

Toisaalta vuodattaminen on ihanaa, se puhdistaa ilmaa ja mieltä. Parasta on, jos osaa nauraa omalle valitukselleen. Valituksen ja ahdistuksen määrä kun on elämässä vakio. Yksi raivoaa haaleasta keitosta, toinen firmansa konkurssista. En tarkoita, että valittaminen pitäisi tukahduttaa, koska en usko, että henkisessä huopatossutehtaassa on hyvä elää.

Omaa valittamistaan kannattaa kuitenkin miettiä, jos siitä tulee ainoa, maneerimainen tapa kohdata maailma. Jos valittaminen ei häiritse itseä, voi ihminen toki valittaa yksityiselämässään niin paljon kuin sielu sietää. Mutta silloin, kun ihmisellä on valta ja mahdollisuus jakaa valitustaan julkisesti, kannattaa miettiä, mistä tyytymättömyys kumpuaa. Olisiko vika omassa huonossa päivässä tai siinä, että on innoissaan odottanut jotakin ihan muuta, eikä suostu tinkimään odotuksistaan milliäkään.

En tiedä mitä haluan, joten en pidä tästä

Kaikkein ärsyttävintä ja epäreiluinta on palaute, jossa valitetaan, että ”tää ei nyt jotenkin koskettanut mua” tai ”tässä ei ole sitä fiilistä mitä haen”. Tuollaiset lauseet kuulostavat siltä, että kritiikin antajalla on mielessään jokin syvempi kokemus, jota hän etsii, mutta jota tämä tuotos ei onnistunut antamaan hänelle. Tällainen palaute osuu syvälle sieluun. Pahinta on se, että kriitikko ei anna kritiikin kohteelle mitään konkreettisia vinkkejä ja avuja, jotka selvittäisivät, mitä hän olisi halunnut, ja miten arvostelun kohde voisi päästä tälle tasolle.

Nuorempana menin tällaisesta palautteesta aivan rikki. Kun joku sanoo, että ”sinussa ei nyt ollut sitä fiilistä mitä haen”, koen, että vika ei ole tekemisessäni, vaan minussa. On paljon helpompaa kuulla, että tekstissä on sitä ja tätä teknistä ja sisällöllistä vikaa, kuin että ”se ei jotenkin puhutellut, kiitti hei hei”.

Pari vuotta sitten sain suorastaan lapsellisen ahaa-elämyksen. Tajusin, että palautteenantajat eivät ole läheskään aina kartalla siitä, mitä he odottavat. Harva kuitenkaan kehtaa paljastaa tätä. Lisäksi ihmisen ajatuksenjuoksu on usein aika sakeaa mössöä. Kovasti sitä halutaan kaikenlaista, tunnetaan epämääräistä tyytymättömyyttä ja haikaillaan fiilistä, jota ei koskaan tavoiteta. Jos ihmiset määrittelisivät selkeämmin, mitä he haluavat ja eivät halua, olisi paljon helpompaa olla tyytyväinen ja antaa rakentavaa palautetta silloin, kun odotukset eivät täyty.

Epämääräisyys aiheuttaa kaksinkertaisesti harmia. Niin kauan, kun kriitikko ei ymmärrä omia halujaan ja arvostuksiaan, hän tuntee hahmotonta tyytymättömyyttä. Kritiikin saajan rinnassa käy epämääräinen kylmä muljahdus, ja hän jää tunteensa kanssa yksin, koska kriitikko ei osaa auttaa häntä eteenpäin.

Sokea positiivisuusmöly ei kehitä

Ikävin asia hekotteluvittuilun ja epämääräisen valituksen lisääntymisessä on se, että termit negatiivinen, positiivinen ja kritiikki alkavat hämärtyä. Kun ympäristö täyttyy tavan vuoksi valittamisesta, aletaan kaikenlainen kritiikki kokea negatiiviseksi. Jos kritisoit, olet tyytymätön, ikävä ihminen, joka ei osaa arvostaa ravintoloitsijan, kampaajan tai muusikon ponnistuksia.

Wikipedian määritelmä sanalle kritiikki on pätevä. Kyse on asioiden arvottamisesta ja niiden sisältämien merkitysten avaamisesta. Se ei siis ole synonyymi negatiivisuudelle ja aamusta iltaan valittamiselle.

Mitä pahemmin kritiikki, ironia ja sarkasmi ymmärretään väärin, sitä voimakkaampi on vastareaktio. Aletaan vaatia halinallemaisen imelää positiivisuutta. Ylipirteys on pahimmillaan monotonista, kovaäänistä propagandaa. Kehitys hidastuu, kun kukaan ei uskalla antaa kriittistä palautetta. Kaiken positiiviseksi naamioidun ajatellaan herkästi olevan hyvää. On kauhean ihanaa, kun kaikki tykkäävät kaikesta, ovat kaikesta yhtä mieltä, ja typistävät mielipiteensä Instagramin mysli- ja joogakuviin ja feeling blessed! -huudahduksiin.

Tai sitten ei.

Pahimmillaan turha nillitys stigmatisoi kaiken viestinnän, joka ei vain sokeasti huuda ”helppoa kivaa helppoa kivaa”. Elämä näivettyy, jos ihmiset sietävät vain feeling blessed -tason mölinää, joka ei sano mistään mitään yhtään sen enempää kuin tavan vuoksi vittuilu.

 

5 kommenttia

  1. Jonna / suolaa&hunajaa

    Onnistuit avaamaan tässä kaiken sen, mitä olen viime aikoina miettinyt. Myönnän, että huonona päivänä olen syyllistynyt herneenversoärsyyntymiseen. Vaikka daa vika ei ole herneenversossa, eikä ravintolassa vaan ihan minussa itsessäni. Onneksi en ole sentään niin moukka, että toteaisin tilanteen ääneen, eikä se toivottavasti näy ilmeissäni.

    Olen totaalisen väsynyt sosiaalisen median hyttysvalituksiin eli valituksiin, jossa tavoitteena on vain kostaa ”huono kokemus” ja näyttää koko maailmalle, millaista vääryyttä on tilanteessa kärsinyt. Ja oikeasti, ihan oikeasti kysymys on hyttysenkokoisesta asiasta, joka saa valittajan itsensä näyttämään hyttystä pienemmältä. Mutta pienen ihmisen puolella näitä asioita jaetaan sosiaalisessa mediassa pelottavalla innolla.

    Mutta yhtä lailla minua asteen verran ärsyttää ylenmääräinen fanittaminen ja kaiken ihanuus. Ei sitä kitinääkään jaksa kuunnella, mutta toisaalta ylenmääräisessä kaiken hehkuttamisessakin on jotain kovin feikkiä.

    Ja koska pääsin nyt alkuun, niin totean vielä, että olen valitettavasti tavannut muutaman ihmisen, joiden tympeän perusilmeen alle ei mahdu muuta kuin jatkuvaa arviointia, onko joku heidän mittakaavassaan riittävän cool (tämä sana saisi heidät toteamaan, että minä en ole…). Seurauksena loputon valitusvirsi ihan kaikesta. Mutta ei sanaakaan älyllistä kritiikkiä, josta on hyötyä muille osapuolille. Koska sehän on hyvän kritiikin mittari – onko siitä hyötyä muille. Ellei, sen voi vaikka olla jakamatta ja purnata ihan keskenään.

    • Savusuolaa

      Tuosta jatkuvasta virheiden etsimisestä ja valittamisesta tuntuu tulleen samanlainen harrastus kuin vanhassa maailmassa rekisterikilpien ja eriväristen autojen bongailu. Minua surettaa eniten se, että tämä tyhjästä valittaminen saa kaiken kriittisen kalskahtamaan negatiiviselta. Itselläni on aika sarkastinen huumorintaju, ja joskus saatan ”valittaa” alleviivaamalla sitä, että hei, olen tässä nyt vähän niin kuin valittavinani, mutta eikö olekin naurettavaa, miten pienestä aiheesta nurisen. Naureskelen siis ennen kaikkea itselleni. Valitettavasti tällainen puhujaan itseensäkin kohdistuva sarkasmi ja ironia luokitellaan herkästi negatiivisuudeksi.

      Ja minä haluan pitää viimeiseen asti kiinni oikeudestani olla sarkastinen. Se alkaa vain olla joskus aika hankalaa, kun tuntuu, että toisella puolella on se tyly vittuilu ja toisella puolella teennäinen hehkutus siitä, miten ihanaa ja nättiä kaikki on, ja miten ikäviä kaikki ne ovat, joiden sanavarasto käsittään muutakin kuin sen feeling blessed -fraasin ja voimaantumisen.

  2. Jonna / suolaa&hunajaa

    Sarkasmi on parhaimmillaan mitä nautinnollisin huumorinlaji. Arvostan suuresti sen taitajia. Viljelen sitä itsekin, mutta vaikea arvottaa kuinka onnistuneesti.

    • Savusuolaa

      Jonna, en minäkään varmasti ole aina mikään sarkasmin kuningatar, mutta haluan edes yrittää. Saavathan pieruhuumorin ystävätkin vuosikymmenestä toiseen ymmärrystä auts-töks-töks-ehhehhehhee -hekottelulleen 😀

  3. Savusuolaa

    Tulipa mieleeni esimerkkitapaus tuosta tavan vuoksi valittamisesta. Siitä, että kun tietyiltä ihmisiltä pyytää palautetta, he kokevat suorastaan velvollisuudekseen haukkua pyytäjän pystyyn.

    Olin takavuosina mukana järjestämässä opiskelijavaaleja. Työtä oli valtavasti, ja sitä tehtiin talkoohengellä. Piti järjestää paljon byrokratiaa ja protokollaa mukailevia vaaliasioita, tehdä ehdokaslistoja, järjestää äänestyspaikat ja niin edelleen. Lisäksi piti huolehtia jos jonkinlaisista käytännön jutuista. Tyyliin, mistä vaaliväittelijöille saadaan mehua, mille seinälle saa kiinnittää vaalijulisteita, missä on äänestysuurnan sinetti, kuka ajaa yliopiston etäpisteelle toiseen kaupunkiin hoitamaan äänestyspistettä etc.

    Koitti ensimmäinen äänestyspäivä. Sydämeni hakkasi, mutta kaikki isot linjat tuntuivat sujuvan hyvin kaikesta säädöstä huolimatta. Kävin äänestyspisteillä kyselemässä vapaaehtoisilta toimitsijoilta, miten täällä sujuu. Tiedoksi: äänestyspisteen asetteleminen on yllättävän vaikeaa. Äänestyskoppi pitää laittaa paikkaan, jonne kukaan ohikulkija ei näe, ja toimitsijoiden taas pitää olla tietokoneineen tietyssä järjestyksessä toisiinsa nähden. Ja sitten jostain pitää taikoa ne sähköpistokkeetkin, ei ihan yksinkertaista 60-70 -lukujen rakennuksissa.

    Kun tulin äänestyspaikkaan, eräs toimitsija kertoi vakavana tehneensä minulle listan asioista, jotka ovat vialla. Sydämeni pomppasi kurkkuun. Toimitsija kertoi, että hänen istuinpaikkansa on ikävässä kulmassa aurinkoon nähden, ja hänen silmiään häikäisee. Ja kynä on hieman liian pehmeä.

    Seisoin ja kuuntelin siinä ja ajattelin, että niin. Tätä pistettä on nyt tässä hinkattu ja viilattu kaksi viikkoa. On itketty, onko sähköpistokkeita tarpeeksi lähellä ja kokeiltu, onhan äänestyskoppi sellaisessa paikassa, että ohikulkijat eivät näe sinne, mutta koppi on kuitenkin tarpeeksi lähellä toimitsijoita.

    Ja sinä valitat siitä, etten tilannut iltapäivän aurinkoa paistamaan oikeassa kulmassa sinun pulpettiisi nähden.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*