Minttumetsän siimeksessä, salaisessa kappelissa

Doulianan lähistöltä tuntuu vielä toisenakin kesänä löytyvän vaikka mitä uutta. Eilen lähdimme vaeltamaan läheiseen pikkukylään. Parivuotiaamme oli ensimmäistä kertaa mukana pidemmällä patikointireissulla, ja menomatka oli lievästi kuvailtuna mielenkiintoinen.No tuota, voihan sen ottaa myös positiivisesti kuntoilun kannalta, kun raahaat narisevaa ja vikisevää taaperoa helteessä ties kuinka monta kilometriä ylämäessä, siis sylissäsi. Tosin mitä minä tässä valitan, en minä sitä kantanut, vaan mies. Minä vain narisin lapsen kanssa. Suoristelin aurinkolasejani ja haaveilin kaljasta.

Yritimme kävellä jonkin oikotien kautta, ja kaikki varmaan arvaavat, mitä sitten tapahtui. Päädyimme aivan toiseen paikkaan, johon olimme suunnitelleet menevämme. Näissä Kreikan-reissuissa tuntuu olevan jokin karma taustalla, sillä mutkat johtavat paljon mielenkiintoisempiin lopputuloksiin kuin alkuperäinen suunnitelma. Päädyimme Gavalochorin kylään, joka oli päiväunilla ssapuessamme. Löysimme yhden ainoan auki olevan ravintolan – mutta millaisen. Wou.



Arismari-nimistä ravintolaa pitää ilmeisesti ranskalainen mies poikansa ja kreikkalaisen vaimonsa kanssa. Ravintolan isäntä on kaikessa hajamielisyydessään viehättävä boheemin taiteilijan perikuva. Jouduimme pari kertaa muistuttamaan häntä puuttuvista vesilaseista, mutta palvelu oli todella lämmintä. Ravintola on pienellä kujalla, joka päättyy varjoisaan aukioon. Samassa kiinteistössä on kauppa, josta voi ostaa taidetta, viiniä, hunajaa ja oliiviöljyä.

Söimme lounaan, ja sain täällä ihania täytettyjä kesäkurpitsankukkia. Sekä paikalliset pinaattia muistuttavat villiyrtit että kesäkurpitsankukinnot ovat nyt parhaimmillaan. Heinäkuussa ne ovat jo vähän kitkeriä. Paksulla jugurtilla koristeltu annos oli niin maukas, että poruhan tässä meinasi taas päästä. Tämä kuulostaa kliseiseltä, mutta on totta: raaka-aineet ovat kaikki kaikessa. Olemme tehneet parina päivänä lounaaksi maailman simppeleintä ruokaa. Pastaa tomaatin, sipulin, valkosipulin, fetan ja oliivien kera. Mausteeksi vain suolaa, pippuria, sokeria ja valkoviinietikkaa. En vain saa tehtyä padasta kotona yhtä hyvää. Suomesta ei yksinkertaisesti saa parhaana kesäkautenakaan yhtä makeita tomaatteja ja lempeitä sipuleja.

Ruoan lisäksi nautimme kotitekoisesta limonadista. Sitruunasta puristetun tiivisteen sai blandata itse jäihin ja kivennäisveteen. Menee kirkkaasti kaikkien kaupan limsojen ohitse.


Yhtä ihanaa kuin ruoka oli ravintolan tunnelma. Sisätiloja koristi jukeboksi vuodelta 1955. Taustalla soivat vanhat jazz- ja iskelmäklassikot. Piha oli täynnä vanhoja, jo unohdettuja automerkkejä, ja nurkassa mummo nypläsi pitsiä niin että pampulat viuhuivat. Kenellekään ei ollut mihinkään kiire.


Paluumatka kotiin oli yhtä mielenkiintoinen. Tällä kertaa päätimme kävellä takaisin metsän läpi. Ravintolan isäntä antoi meille kävelyohjeet, jotka olivat enemmän sinne päin kuin sinne. Tässäkin tapauksessa pieni mutkittelu kuitenkin kannatti. Kreikkalainen vehmas lehtimetsä on kuin suoraan sadusta. Tosin näkee täällä myös jylhää mäntymaastoa. Havupuut ovat paljon korkeampia ja kapeampia kuin Suomessa. Kuivien havupuiden ja pienten oliivipuiden lisäksi kosteat lehtimetsät ovat kesäkuussa parhaimmillaan. Sujahdimme puiden siimekseen, ja ilman valtasi huumaava tuoksu. Kaikkialla kasvoi valtavia mintunvarsia. Olin kirjaimellisesti minttumetsässä. Sana on kuin suoraan runosta. En tiennyt, että tällainen paikka voi oikeasti olla olemassa.

Kaikkialla kiemurteli oksia, rönsyileviä juuria ja yrttejä. Tunnelma muuttui narnialaiseksi siinä vaiheessa, kun löysimme vanhan luolaan rakennetun kappelin, joka vaikutti lähestulkoon hylätyltä. Metsässä oli mukavan hämärää, mutta kappelin viileys vasta vilvoittikin. Joku täällä edelleen käy, sillä ikonien luo oli jätetty kynttilöitä, yrttejä ja rahaa. Pidin näppini erossa pyhimykselle jätetystä eurosta, ettei tule pahoja unia.

Kappelin edessä oli hauta, josta löysimme pääkallon kappaleita. Emäntämme Vasso tiesi kertoa, että kyseessä ovat kappelissa asuneen munkin jäännökset. Hän ei osannut sanoa niiden iästä muuta kuin ”their veri veri old”.





Ihaninta kävelyretkillä on luonnon yltäkylläisyys. Kaikkialta pompsahtelee esiin värikkäitä kukkia, ja oli miten pieni tönö tahansa, sen ympärillä on runsas kasvimaa. Kasvukausi on tosin vielä kesken, mutta jo kuukauden kuluttua oksilta voi napata johanneksenleipäpuun hedelmiä, avokadoja, greippejä, appelsiineja ja nektareita. Maa on pullollaan salaatteja, yrttejä, tomaatteja, kurkkua ja kesäkurpitsaa. Etenkin yrtit ovat huikeita. Minka tahansa valtatien kupeessa kasvaa anista, jonka varret ovat parhaimmillaan sormen paksuisia. On ihanaa taittaa aniksenvarsi ja vilvoitella raikkaalla öljyllä. Sitä valuu kädelle, kun vain taittaa varren.

Rosmariinia kasvaa niin hurjina mattoina ja puina, että puhkesin aluksi epäuskoiseen nauruun. Pieni pussi rosmariinia maksaa meillä useamman euron,mutta täällä sitä roikkuu kilokaupalla pikkukylän muurin reunalla. Sen kuin taittaa pari vartta ohi kulkiessaan. Halvimman teknojytkeen täyttämän rantakahvilankin pöytää koristaa ruukku, jossa kasvaa timjamia. Olen yrittänyt hillitä ostoshimoani, mutta sorruin jo muutamaan yrttipussiin. Ostin salviaa, vahvaa minttua ja laventelia, joita käytetään täällä pataruoissa ja uunikasviksien täytteenä. Olen saanut taas maustamisideoita etenkin kasvisruokiin, jotka ovat täällä aivan omaa luokkaansa.


Nyt juon vielä lasillisen valkoviiniä. Ostimme kolmella eurolla 1,5 litran tonkan raikasta seurusteluviiniä, hieman chardonnayta muistuttavaa raikasta ja helppoa rypälettä. Olo on aikas auvoinen, sillä söin juuri 37 etanaa. Jep. Täällä etanapannun käsite on ”hieman” erilainen kuin Suomessa. Pitänee kävellä taas huomenna kymmenen kilometrin lenkki. Toivon mukaan matka tuo mukanaan yhtä ihanan eksymisen kuin viimeksi.

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*