Suomalaisen ruoan hinta, tuo salaliitoista mehevin (Tähän foliohatun rapinaa)

Olen miettinyt sunnuntaista asti, että minunkin pitäisi kirjoittaa jotain ruoan hinnasta. Tänään aiheesta löytyi analyysiä, vertailua ja pohdintaa niin Hesarista, Aamulehdestä, Ilta-Sanomista kuin Iltalehdestäkin. Luin lounaalla neljä suurilevikkistä lehteä, ja sain valtavan määrän nippelitietoa ja näkemyksiä.

Tiedän, että hinnanalennus koskee suurelta osin jo entuudestaan jatkuvassa alennuksessa olleita leipiä ja juustoja. Tiedän, että S-ryhmän alelistalla on harmillisen paljon pakastepizzojen tyylistä höttöä. Tiedän, että kaikkia harmittaa, koska tomaattien ja kalan hinta on edelleenkin korkea. Tiedän, että Pam pelkää halpenevien hintojen uhkaavan kaupan alan työpaikkoja. Viimeksi Pam oli huolissaan muistaakseni siitä, että ruoan korkea hinta uhkaa kaupan alan työpaikkoja. Joku ehti haastatella jo lihantuottajiakin, jotka luonnollisesti ovat huolissaan omista katteistaan.

Yksi huutelee, että ei tässä asiakkaille mitään hyvää haluta. Yritetään vain pelastaa automarketit asiakaskadolta, koska Nurmijärvi-ilmiö alkaa hiipua. Toisen mielestä hintakilpailu on oiva keino piristää taloutta nyt, kun kuluttajat pihtailevat arkimenoistaan. Myös S-ryhmän tiedotteen ajankohta, mukana ollut Marko Kulmalan viestintäfirma ja ruotsalaisen kaupan kilpailutilanne on ruodittu tarkoin. Aihetta kalutaan joka kulmasta, ja tietoa perunan kilohinnasta on tarjolla niin paljon kuin vain viitsii googlailla.

 

Miksi siis tunnen itseni edelleen pöllämystyneeksi ja tyhmäksi?

(Siis sen lisäksi, että olen aika tyhmä ja aina hiukan pöllämystynyt.)

 

Siksi, että suomalainen elintarviketeollisuus ja ruoan hinta ovat Lauri Törnin kaltainen myytti. Sanottavaa ja kiistelyä myytin luonteesta ja syntytavoista kyllä riittää. Enemmän kuin puhdasta tietoa, asiantuntijoilla on arvioita, näkemyksiä ja mielipiteitä. Siitä huolimatta, että tässä ei herranjumala ole kyse Venäjän poliittisesta agendasta, lääketeollisuuden lobbareista tai maailmantalouden liikahduksista seuraavan viiden vuoden aikana.

Kyse on siitä, mihin hintaan Suomessa myydään ruokaa. Siitä, mihin hintaan etenkin Suomessa valmistettua ruokaa myydään, ja kenen taskuihin myyntivoitto päätyy.

S-ryhmän ja Lidlin ilmoitukset alennuksista saivat aikaan kaakatuksen, johon kaikki haluavat yhtyä. Mölystä huolimatta en edelleenkään tiedä, mitä ruoan tuottaminen Suomessa oikeasti maksaa. Kysyt asiaa miltä tahansa etujärjestöltä, vastaus on negatiivisesti latautunut. Ruoan hinta saadaan liitettyä juuri tämän etujärjestön edustamien ihmisten selkänahkaan. Lihantuottajat ovat kuulemma ahtaalla. Kaupan nollatuntilaiset ovat ahtaalla. Suomalainen kuluttaja on ahtaalla, koska jos hintoja vielä lasketaan, ei ole varaa ylläpitää kaikkia näitä hienoja bonusjärjestelmiä. Pian tarjolla on vain rupisia omenoita, eikä niitäkään enää maaliskuussa – banaaneista on turha haaveillakaan.

Hetken mietin, että minäpä tässä iltasella aktivoidun. Minähän kirjoitan ja hankin tietoa yhdestä jos toisestakin asiasta ihan työkseni. Tällä viikolla tutuksi ovat tulleet muun muassa maanmittausasiat ja tankotanssin suhde kitkaan ja ihovoiteisiin. Kahmaisin kasan lehtiä pöydälle ja päätin googletella koko yön. Mielessäni pyörivät nimet Inex Partnersista edesmenneeseen T-kauppaan ja pakastemangokuutioista Koskikylän italiansalaattiin. Sitten pysähdyin.

 

En muuten saatana selvitä.

En selvitä, koska tämän ei pitäisi olla näin vaikeaa.

 

No toki aion selvitellä, koska en voi uteliaalle luonteelleni mitään. Pääsen ehkä hieman paremmin kärylle siitä, mitä ruoan tuottaminen maksaa, ja onko näissä alennuksissa kyse oikeista alennuksista. Jos on, eikö kyseessä ole aika nolo vedätys, koska tähän asti on itketty, että ei me voida myydä tätä maitoa yhtään halvemmalla, kun on nämä pitkät välimatkat ja pakkastalvet ja EU-hommat ja kengätkin väärissä jaloissa.

Minua ärsyttää ja rasittaa, että joudun selvittämään. Rasittaa yhtä paljon kuin yrittäessäni humanisti-yhteiskuntatieteilijänä ymmärtää maanmittauksen, sydänkäyrien ja signaalinkäsittelyn yhteneväisyyksiä. Jos minun on viestintäammattilaisena, ruokafriikkinä ja median suurkuluttajana vaikea ymmärtää valtavasta tietomäärästä huolimatta, mitä ruoka oikeasti maksaa, miten tavallinen kuluttaja voisi ymmärtää sitä?

Hiukan on taas hölmö olo. Kun tajuaa, että niinkin läheiseen ja yksinkertaiseen asiaan kuin maitolasiin, liittyy yhtä paljon kakofonista pälpätystä, arkistoja, lobbausta ja salaliittoteorioita kuin talousromahduksiin ja ufotutkimukseen. Ei tämä saisi mennä näin. Keskinkertaisella järjellä varustetun, korkeintaan yhtä päivälehteä aamukiireessä vilkaisevan mekaanikon pitäisi saada tietää suht helposti, mitä ruoka oikeasti maksaa, kuka voittaa, ja onko jonkun selkänahka vereslihalla.

Mutta niinhän se menee ja on aina mennyt, että kaikkein läheisimpiin ja yksinkertaisimpiin asioihin liittyy eniten valtasolmuja, puljausta, kiistoja ja profeettoja. Arkinen Area 51 taitaa olla lähempänä kuin kuvittelemmekaan. Ihan siinä kahvikupissa, johon ajattelit juuri lorauttaa puoli desiä kotimaista vähälaktoosista kevytmaitoa.

 

 

4 Comments

Leave a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.