(*Söin ja join ilmaiseksi)
Viime viikko oli yksi huikeimmista, jonka olen saanut kokea ravintola-asiakkaana. Aloitan kokemusten perkaamisen Ravintola C:stä, tuosta Christina Suomisen ja Ilkka Isotalon Rautatienkadun helmestä. Pian kahdeksan vuotta toiminut C valittiin Suomen parhaaksi ravintolaksi vuonna 2011, ja ravintola on aina listalla, kun maan parhaat ravintolat rankataan.
Meikäläinenhän on rakastanut C:tä jo vuosikaudet. Silloin, kun vielä annoin arvostelemilleni ravintoloille tähtiä, arvioin C:n lähes täydelliseksi. Ihastukseni kasvoi lopulta niin syväksi, että järjestimme jopa lapsemme nimijuhlat C:ssä. Varsinkin tuon kokemuksen jälkeen minun on aivan turha yrittää olla millään muotoa viileä, objektiivinen ja etäinen. Minä helvetti soikoon jumaloin C:tä!
Tämä ravintola, sen kekseliäät, aivan omissa sfääreissään liitelevät ruoat ja upeat viinit ovat minulle jonkinlainen standardi kun mietin, millainen hyvän ruokakokemuksen pitäisi olla. C on opettanut minulle niin yllättäviä makuyhdistemiä ja monitasoisia kokonaisuuksia, että käytän sitä usein mittapuuna kun mietin, miksi joku toinen paikka ei vedä jalkojani veteliksi, vaikka kaikki olisi tosi maukasta.
Olemme testanneet Tampere Food Clubin bloggaajaporukalla (Emmin silmät eivät ole kuvassa kiinni, hän vain pohtii) jo Armas Kuppilan, jossa Ilkka ja Christina ovat mukana. Nyt saimme kutsun parin korttelin päässä sijaitsevaan lippulaivaan, joka on mielestäni saanut aivan liian vähän hypeä ja höpinää Suomen ravintolakentällä. Ilkka kertoi hyvän esimerkin turkulaispariskunnasta, joka oli aivan Kaskiksen lumoissa ja ihmetteli C:hen päädyttyään, että öö, siis onks näin hyvä ravintola olemassa? Miks me ei tiedetä teistä mitään?
Turkulaisuus ehkä selittää pariskunnan tietoaukkoa. C:n markkinointityyli ei myöskään ole kovin aggressiivinen, enkä minä oikein osaisi kuvitella tätä ravintolaa heittämään somessa jotain nääsläppää ja arpomaan ilmaisia pipoja. C:ssä on jotain ranskalaista, samaan aikaan hienostunutta ja leikittelevää, joka kolahtaa meikäläiseen älyttömän kovaa, vaikka tiedän joidenkin kaipaavan rehvakkaampaa meininkiä. Hienostuneisuus ja jäykkyys ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Mielestäni oli esimerkiksi älyttömän sympattista, että mösjöö Isotalo istahti syömään kanssamme huppari yllään.
Availimme makuhermojamme sormiruoalla. Paahdettujen pellavansiemenien joukkoon oli sujautettu rapeita juureslastuja. Peruna, punajuuri ja hapankaali oli maustettu mustapippurilla ja viinietikalla. Pidin todella paljon paahteisuuden, juuresten makeuden ja kirpeyden yhdistelmästä. Ilkka heitti myös hauskan viittauksen Janin Sivumaku-blogin luomaan peltilihapiirakkailmiöön. Tämä on juuri sitä C:n leikkisyyttä, josta pidän: pöydässä oli makealla kaalilla, omenalla ja possunkyljellä täytettyä, rahkavoitaikinaan leivottua lihapiirakkaa. Taas se ihana happamuus kutitteli makeuden takaa. Aloin jo hieman uumoilla menun teemaa.
Sormiruokien jälkeen saimme vielä pienen kiusoittelevan suolapalan. Tattariblini tarjoiltiin lasimestarin kuhan, siianmädin, smetanan, kuivatun sipulin ja purjon kera. Blini ei ollut överirasvainen, vaan kuohkea, mutta raikas. Kuha tarjoillaan usein varman päälle voissa paistettuna, ja oli virkistävää saada jotakin aivan erilaista. Viimeistään tässä vaiheessa oli selvää, että erilaiset kokeilut happaman kanssa olivat illallisen juju.
Alkuruoan kanssa tarjoiltu viini veti riman heti korkealle. Minkä tahansa laadukkaan valkkarin sijaan meille kaadettiin englantilaista Balfour roséta, jota on kehuttu Brittilän parhaaksi lajissaan. Makuaistini oli hetken hämillään. Siis…. tämähän näyttää ihan siideriltä, mutta maistuu kuohuviiniltä. Maussa ja tuoksussa oli selvästi mansikkaisuutta, mutta saatoin aistia siideriä ja hapanta omenaa siksikin, että aistini menivät tämän erikoisuuden edessä jotenkin solmuun.
Vasta nyt oli virallisen ensimmäisen alkuruoan vuoro (listalta erikseen tilattuna 12 e). Se oli madetta, mutta millaista. Ensinnäkin made tarjottiin nahkoineen paahdettuna. Puritaanisten ohjeiden mukaanhan tämä on ”väärin”, ja ilahdun aina, kun ravintola uskaltaa rikkoa luutuneita oppeja taitavasti.
Mateen lisukkeeksi kaadettiin liemi, joka oli keitetty paahdetusta ja karamellisoidusta, osittain poltetusta sipulista. Liemen lisäksi annoksessa oli karamellisoitua sipulipyreetä, tilliöljyä, friteerattua purjoa, pikkelöityä mustikkaa ja savustettua ranskankermaa. Perinteinen sipulikeitto on monesti todella makea, mutta tässä liemessä oli kaiveltu taas esiin kirpeitä makuja. Hapokkuus, täyteläisyys ja paahteisuus olivat sointuva, mutta kiinnostava yhdistelmä. Kaikkialta kuului ihastunutta maiskuttelua.
Tuossa sipulikeitossakin made oli enemmän kasvisten höystäjä, ja sama asetelma jatkui seuraavassa ruoassa. Ruovedeltä hankittu villisika (12 e) oli grillattu ja aseteltu pelkistettynä siivuna lautaselle. Liha tahditti keltajuurta, joka oli annoksen pääosassa. Juurta tarjottiin jogurtilla maustettuna pyreenä, raakamarinoituna ja ihrassa haudutettuna. Annos viimeisteltiin hapatetulla lepän lehdellä kuivatulla maahumalapölyllä. Maahumala. Hmm. Opinpahan taas jotain uutta.
Arvelimme jo viime kevään Riesling & Spätburgunder -viikoilla, että aivan kuin C haluaisi ottaa kantaa eläinkunnan tuotteiden kerskakulutukseen. Nyt Ilkka sanoi itsekin, että hän haluaa käntää päälaelleen asetelman, jossa kasvikset ovat aina alisteisia lihalle, kalalle tai siipikarjalle. Lisäksi ravintola haluaa hyödyntää kaikki käyttämänsä raaka-aineet alusta loppuun. Rahaa halutaan pyörittää Pirkanmaan omalla talousalueella, minkä vuoksi listalta ei löydy eksoottisia, pakasteina Suomeen rahdattuja kaloja, saati sitten brassihärkää.
Annos kapinoi myös perinteisiä viinisääntöjä vastaan. Punkun sijaan joimme piemontelaista Chardonnayta, Pio Cesarea. Yhdistelmä oli hurmaava. Pinot Noirin lisäksi juuri Chardonnay on ollut minulle vaikea rypäle. Siitä tulee mieleen hapannaamainen Henry Lloydiin pukeutunut espoolaisrouva, joka siemailee lasillista terassillaan. Tässä viinissä oli rakastamaani voin makua, mutta myös happoja. Kannattaa lukea Pullon henkien upeat analyysit illan viineistä ja siitä, miten ne nostivat annosten makuja esiin.
Tämän jälkeen oli vuorossa välijuoma, jota en kyllä tule unohtamaan koskaan. Vai mitäs sanotte tommosesta kivasta ja fressistä Koskue-ginitynnyrissä kolme kuukautta muhineesta mesiangervokombuchasta ja omenamehusta, joka tulee tietenkin Ilkan oman takapihan omenoista? Et viittis ihan nopeesti mulle pyöräyttää?
Välijuoma oli todella hapan, samaan aikaan etikkainen ja hedelmäinen. Ja niin väkevä, että vedettyään sitä väärään kurkkuun Santeri sai tovin selvitellä kurkkuaan. Kiinnittäkääpä huomiota tarjoiluastiaan. 50-lukua henkivä pikkuinen limpparipullo ja pilli. Oi oi. Jukeboksiin Elvistä ja sitten vain kujertelemaan ikkunapöydästä pojille.
Et kai ole jo läkähtynyt? Vasta nyt päästään itse pääruokiin.
Ensimmäisenä pääruokana tarjoiltiin paistettua kanin reittä (28 e), joka oli täytetty mustatorvisienimurekkeella. Lisukkeina oli heinissä savustettua palsternakkaa, kanttarellia, pinaattipyreetä, mustatorvisienijauhetta ja kanivaahdosta tehty kastike.
Kani oli paistettu meheväksi, ja sienet korostivat kanin pyöreää makua. Annoksen punaviini oli Chateau Léoube Secret-rose. Kokonaisuudessa oli jotain viehättävän vanhanaikaista. Minulle tuli hieman mieleen syksyn Pinot noir -iltamme, jolloin totesimme, että maakellarimainen Pinot ja viiriäinen olivat kirjaimellisesti vanhan maailman annos. Nytkin minulla oli läpi illan sellainen olo kuin olisin hiiviskellyt keskiaikaisen munkkiluostarin uumenissa, aistinut kosteiden kalkkikivien tuoksua ja käynyt keittiössä nuuhkimassa hapatettuja ruokia.
Tämä on ehkä jonkun mielestä outoa, mutta maut ja tuoksut herättävät minussa voimakkaita mielleyhtymiä ja tunteita. Kaniannoksesta tuli mieleen Umberto Econ Ruusun nimi, jonka luin jouluna. Eniten pidin savustetusta keltajuuresta, jossa oli hyvin purutuntumaa, ja juures kilvoitteli taas pääroolista lihan kanssa.
Toisena pääruokana nautiskelimme paistettua haukea (28 e), punajuurta, samettikukkaohraa, samettikukkaviinietikka vaahtoa ja talkkuna-perunarieskaa. Annos oli juuri niin ihana, miltä kuulostaakin. Oli mukavaa syödä haukea, jota on harvoin tarjolla muissa muodoissa kuin pateena tai pyöryköinä, joista en kauheasti innostu. Ilkka kertoi harjoitelleensa paljon kalan kanssa, jotta lopputulos olisi ruodoton. Ainakaan minun annoksessani ei ollut ruodon ruotoa.
Makumaailma oli taas vienosti etikkainen ja maamainen. Muistelen, että joku olisi vissiin kaivannut hiukan enemmän suolaa, mutta minä pidin annoksen herkkyydestä. Vaikka söimme illan aikana paljon, en tullut ähkyyn, koska ruokia ei oltu pyöritetty rasvassa ja kermassa. Ilkka sanoi halunneensa, että annokset olisivat sesonginmukaisia ja raikkaita. Eri tavoin hapatetut ja kuivatut kotimaiset kasvikset ovat talvella parempi vaihtoehto kuin tuontivihannekset, ja happamuus toi makumaailmaan kulmaa ja raikkautta.
Viininä oli Dautelin Lemberger Würtembergistä, eli taas säännöt roskiin ja marjaisaa punaviiniä kalalle. Hienosti pelitti!
Pääruokien jälkeen siirryimme juustoon (6 e). Lautasella oli melkoisen muhkea viipale Kolatun juustolan Waldemar-cheddaria. Sen lisukkeena tarjottiin kriikunahilloa ja juureen valmistettua näkkileipää, jonka mausteena oli muun muassa kuminaa.
Kriikuna on sellaisenaan melkoisen hapan, mutta hillossa oli sopivasti sokeria vahvan juuston vastinpariksi. Pidin myös ihanan ohuesta siemennäkkäristä. Mainitaanpa tähän väliin jotakin leivistä. Tarjolla oli makeahkoa hedelmäleipää, patonkia ja hapanleipää.
En yleensä välitä patongista, mutta tämä oli ihana, sisältä pehmeä ja pinnalta sitkoisa ja rapsakka. Hedelmäleipä on aina ollut C:ssä suosikkini, vaikka Ilkan mukaan se ei täysin istukaan ravintolan ideologiaan tuontihedelmien ja pähkinöiden vuoksi. Ruisleipä oli todella hapanta, aitoon itäsuomalaiseen 1860-luvun juureen leivottua, jonka itse Maija Silvennoinen on lahjoittanut. Voin lisäksi levitteenä tarjottiin villisian savustettua silavaa! Koostumus oli mukavan notkea, paahteisuuden makua olisin kaivannut hiukan enemmän.
Ennen jälkiruokaa saimme kiinnostavan suunraikastajan. Pöytään kannettiin ohuita läpinäkyviä kiekkoja, joissa oli granitea sekä jotakin pannacottamaista. Ilkka antoi meidän arvuutella hetken ennen kuin paljasti, mitä söimme. Lautasella oli koivuvanukasta, koivunlehdistä tehtyä marenkia, koivusokeria ja puolukkagranitea.
Eli voinpa sanoa, että olen syönyt puuta. Koivunmahlan maku oli herkkä ja täyteläinen. Koska maku ei jostain syystä kuulu ihan päivittäiseen ruokapyramidiini, en olisi ilman vinkkejä arvannut, mistä raaka-aineesta on kyse.
Varsinaisena jälkiruokana tarjottiin villivadelmasorbettia (10 e), valkosuklaata, vadelma- ja ruusunmarjalastuja, ruusulunta, juhannusruususta tehtyä kreemiä ja pieni pala paistettua juustokakkua. Juustokakku oli siis annoksen pääelementti, vaikka se olikin lisukkeiden alla piilossa.
Pidin kaikkein eniten annoksen kirpsakoista paloista, vadelma- ja ruusunmarjalastuista. Makeus, täyteläisyys ja raikkaus olivat hyvässä tasapainossa, ja eipä tässä voi kun taas vain ihmetellä, kuinka paljon keittiöstä löytyy kekseliäisyyttä ja vaivannäköä. Myös annoskoko oli kohdillaan. Se ei ollut överi, mutta kyse ei ollut parista raivostuttavasta geelitipasta, vaikka raaka-aineluettelo voikin kuulostaa todella fancylta.
Menu päätettiin kuohuvaan, jonka nimeä en valitettavasti muista, mutta joka tapauksessa viini nosti upeasti esiin juuri vadelman ja ruusunmarjan makuja.
Olen ennenkin vinkannut, että C:ssä ateria kannattaa ehdottomasti päättää kahviin tai teehen. Niiden kanssa nimittäin tarjoillaan valikoima ravintolan omia, käsin tehtyjä makeisia. Ilkka raotti karkkilaatikkoa nytkin, ja viimeistään tämä oli se piste i:n päälle, joka sulatti sydämet.
Karkkilaatikossa oli butter scotch -lakritsia, täysvehnäjuureen tehtyä lakritsia, karpalo-valkosuklaatryffeliä ja jopa karamellisoitua keltajuuren lehtivartta. Kaikki karkit olivat hyviä, mutta jälkimmäinen oli ehdoton suosikkini. Pidin keltajuuren makeanpaahteisesta aromista, ja ylipäätään se, että kaikki raaka-aineet todellakin käytetään, on aivan mahtava. Täällä ei varmaan perunankuoria kauheasti roskiin lennä, Ilkka keksii niistäkin jotain.
Olen kovasti miettinyt, miten kuvailisin illan jälkifiiliksiä. Sanoin jo aterian aikana Ilkalle, että pidän siitä, että C:n annokset eivät ole itsestäänselviä. Ne haastavat syöjän, mutta annoksessa on aina tasapainoisesti sekä jotain perinteistä että erikoista.
Jos ravintolasta hakee voissa ja kermassa uitettua pippuripihviä ja valkosipuliperunoita, tämä ei ole oikea paikka. Mutta ei C siihen perhosensiipiä ja kastepisarahattaraa -ääripäähänkään mene. Mateen, hauen, rieskan ja kotimaisten juuresten kaltaiset raaka-aineet tuovat ruokaan maanläheisyyttä, ja sitten tulee joku ihan käsittämätön juju ja viini, jotka sinkoavat kokonaisuuden omalle tasolleen. Menu maksaisi 68 euroa + viinit. Mielestäni hinta on varsin kohtuullinen näin runsaasta ja ennen kaikkea tämän tasoisesta kokonaisuudesta.
Ravintolan sijainti suht ankean kerrostalon alakerrassa Rautatienkadulla ei tee miljööstä maailman houkuttelevinta. Mutta pienen ravintolan rauhallinen tunnelma on kuin toisesta maailmasta. On hauskaa istuskella ilta tällaisessa valkoisessa kapselissa jazzia kuunnellen ja katsella ikkunasta kadun hälinää.
Okei, jos kehun enää yhtään enempää, menee imeläksi. Kun ny ollaan sentään Tampereella nääs, ni ei ny tehrä tästä enempää numeroo. Mutta sanonpahan vain, että C on ihana, ja olet hölmö, jos et sinne mene.
Nih.
(Ja sen lisäksi, että varaat pöydän asap, luet myös Mansen Muijien ja Sivumaun jutut käynnistämme sekä tsekkailet Kipparin morsianta, Magicpoksia, Asikaista ja Emmiä. Ja nyt Santeri jumaleissön se blogi pystyyn! 😀 )
Silläkin uhalla että leimataan kateelliseksi nillittäjäksi naapurista niin kysäisen seuraavaa: onko nämä bloggaajatapaamiset kutsutapahtumia ravintoloiden puolesta ja tarjoaako ravintola ruoat ja juomat vai meneekö omasta pussista? Tämä kiinnostaa lähinnä siksi että ainakin voisin kuvitella, että kutsutapahtumissa pyritään näyttämään parasta mahdollista osaamista ja ”tavallista” asiakasta jää mietityttämään onko palvelu ja ruoka yhtä hyvää myös kaikille muille. Toki samoista ravintoloista on eri päivinä erilaisia kokemuksia ja mielipiteet eivät koskaan ole kaikilla samoja. Sitä vaan yritän tässä ilmaista, että jatkossa olisi kiva jos tekstin yhteydessä olisi mainittu, jos tilaisuus on kutsu- tai yhteistyötapahtuma 🙂
Tampere Food Clubin syömingit ovat kutsuvierastapahtumia. Sori, jos tämä ei tullut tarpeeksi selvästi ilmi. Luulin, että sen ymmärtää tuosta maininnasta, että meidät kutsuttiin syömään, ja että normaalisti ruoat maksaisivat 68 euroa, jos ravintolaan menisi maksavana asiakkaana, minä en sellainen ollut. Olen maininnut jo parissa aikaisemmassa Tampere Food Clubin bloggaajaillallista käsitelleessä postauksessa, että kai nyt lukijalle on varmasti selvää, että sain ilmaista ruokaa jne., mutta ajattelin, että meneekö liian toistoksi, jos aina sanon sen? No ei varmaan, pitäisi muistaa, että osa ihmisistä lukee vain yksittäisiä postauksia, eivätkä he voi olla selvillä kaikista aikaisemmista kirjoituksistani.
Mutta kyllä minä siis kerron aina, että sain tämän ja tämän ilmaiseksi tai sain kutsun sinne ja tänne. Oma oletukseni vain on ollut se, että jos puhun kutsuvierastapahtumasta, kaikille on selvää, että en maksanut mitään. Ja on toki on ihan eri asia olla kutsuvieras kuin normaali asiakas. Siksi en ole kirjoittanut näiden TFC-käyntien otsikkoon termiä ”arvostelu”, jonka normaalisti teen kirjoittaessani arvostelun paikasta, jossa olen normiasiakkaana. Toistaiseksi olen kirjoittanut ”ravintola-arvostelut” näiden käyntien asiasanaksi, koska olen ajatellut, että se helpottaa tekstin löytymistä, mutta ehkä siitäkin pitäisi selvyyden vuoksi luopua. Onhan se nyt selvää, että kenä tahansa randomasiakkaana tehty, omasta pussista maksettu ilta on täysin eri juttu kuin se, että ravintola varta vasten kutsuu sinut paikalle. Nämä TFC-bloggaajaporukalla tehdyt illat ja kuvaukset niistä ovat enemmänkin fiilistelyitä, koska olemme illastaneet ravintoloitsijoiden kanssa, ja eihän se nyt mikään tavallinen asiakaspalvelukomemus silloin ole.
C:stä voin sanoa sen verran, että olen käynyt siellä monta kertaa aikaisemminkin ja ollut aina tyytyväinen ruokaan ja palveluun. Tosin kuten tekstissä mainitsenkin, noiden lapsen nimijuhlien jälkeen minun lienee mahdotonta edes yrittää kirjoittaa tästä paikasta täysin objektiivisesti, koska siihen liittyy niin rakas, henkilökohtainen muisto.
No mutta enihau, ruoka oli hyvää kuten ennenkin ja ropoaakaan en maksanut. Röyh.
Mä kävin nyt vielä lisäämässä kaikkiin juttuihin, jotka käsittelevät ilmaiseksi saatua kutsuvierasillallista merkinnän (*Jotta on varmasti selvää: söin ilmaiseksi). Normaalistihan blogiyhteistyötä koskevissa säännöissä suositellaan merkintää ”sisältö tuotettu yhteistyössä tahon X kanssa”, mutta olen ymmärtänyt, että ko. merkintä pitää lisätä yhteistyödiileihin, joista kirjoittajalle maksetaan rahaa tai yhteistyötaho jollakin tavalla vaikuttaa postauksen sisältöön. Tyyliin pahimmillaan sanelee, mitä sinun pitää kirjoittaa tai lievimmillään toivoo, voisiko postauksen sisältö käsitellä sitä ja sitä aihetta.
Olen tehnnyt tähän mennessä yhden varsinaisen sisältöyhteistyöpostauksen viininmaahantuojan kanssa: http://www.savusuolaa.fi/reseptit/punkkua-ja-pihvia-nyt-on-kesa-koska-mina-sanon-niin/
Minulta siis pyydettiin, voisinko kehittää heidän viiniinsä sopivan ruokareseptin, eli tässä tapauksessa yhteistyökumppani vaikutti postauksen sisältöön. Plus sain tietenkin palkkioksi viiniä, nams! Mutta siis: aina, jos minä sanon olleeni jossakin kutsuttuna vieraana, olen todellakin ollut kutsuvieras, en maksava asiakas.
Äh, sorry, huijasin. Olenhan mä tehnyt kaksi sisältöyhteistyöpostausta. Osallistuin syksyllä tuohon Kitcehn Timen reseptikilpailuun, ja sain osallistumisestani palkkioksi paistinpannun. Tuohon postaukseen olenkin tehnyt loppuun tuon ”yhteistyössä X:n kanssa” -täpän, koska he vaikuttivat postauksen sisältöön siltä osin, että reseptikisaan osallistumisen ehto oli esitellä blogissa se kisareseptinsä ja kertoa, minkä Kitchen Timen tuotteen sai osallistumisestaan palkkioksi: http://www.savusuolaa.fi/reseptit/loskasaan-lammike-kermainen-porkkana-makkarapasta/
Pingback: Ravintola C TampereEMMI NUORGAM