Haluan parempaa pikaruokaa

Yritän edes kerran lähestyä jotakin asiaa positiivisen kautta. Tampereelle on tulossa koko liuta mielenkiintoisia ruokapaikkoja. Hans Välimäen Masu avasi reilu viikko sitten, ja ainakin Sivumaun kokemus paikasta oli niin positiivinen, että tänne haluan mennä istumaan ajan kanssa. Ainoastaan tumma, synkkää lähentelevä sisustus hieman mietityttää. En osaa päättää, onko se tyylikäs, vai so 2001 ja Mocan vip-huone (jossa ei koskaan ollut ketään, koska ei tässä kaupungissa ketään vippejä asu). Esteettisesti viisaammat voivat valistaa.

Tämän postauksen piti alun perin olla valitusta siitä, miksi fine dining ja pikaruoka ovat eriytyneet Tampereella niin jyrkästi. Miksi kalliiden iltaravintoloiden ja kebsuloiden välimaastossa on niin vähän tarjontaa, joka olisi sekä laadukasta että kohtuuhintaista että puhuttelisi myös suuria massoja? Sitten huomasin ilokseni, että Hatanpään valtatielle on tulossa aasialaista ruokaa suomalaisella tatsilla tarjoileva Purebite, ymmärtääkseni liiketilaan, jossa toimi pari vuotta yskähdellen Sweet Sushi. Ja heti perään huomasin, että Arto Rastas ehtii laajentaa ravintolabisnestään käsittämättömällä vauhdilla. Keskustorille avataan pian Bar Burrito. Tarjolla on siis pikaruokaa Rastaan malliin. Ja hänen maalaisranskalainen ravintolansa Bistro Le Pot saa pian kylkeensä oman leipomon.

No mutta valitanpa silti hieman. Näistä valonpilkahduksista huolimatta Tampereen ravintolakulttuurissa on puutteita, jotka tuntuvat juontavan asetelmasta ”ravintolassa syödään kerran vuodessa, koska se on herrain paikka, ja me tyäläiset syärään vaan jauhossa käristettyä murukastiketta ja kaikki muu on hianostelua nääs nääs nääs”. No joo, Helsinkiä huomattavasti pienemmällä väestöpohjalla lienee vähintään yhtä paljon tekemistä asian kanssa.

Mutta silti. Helsingissä kovasti kuumottava, huippukokkien rennompi katuruoka loistaa täällä poissaolollaan. Huber sentään alkoi tarjoilla lounasta ja otti hampurilaiset listalleen, ja Välimäki lanseerasi Midhillin viime kesänä Särkänniemeen. Pikaruoka ja rento ruokailu tarkoittaa täällä silti useimmiten bulkkipizzaa, kebabia ja perinteisen kuivakkaita hampurilaisia. Kun kaupunkiin pärähtää jokin ulkoilmatapahtuma, on ruokatarjonta aina sitä samaa. Makkaraa, muikkuja ja makkaraperunoita. Joka viikko luen kateudesta tihkuen Hesarin ruokasivuja, kuuntelen ylistystä Kaartin Hodarista ja Hummerista ja Fafa´sin OIKEASTI hyvistä falafeleista.

Aina, kun alan puhua somessa kebabista, päädyn tiettyjen tuttavieni kanssa vääntöön siitä, onko Tampereella kysyntää paria astetta fiinimmäksi viilatulle katuruoalle. Kaipaan täkäläisiin kebabeihin esimerkiksi kunnon salaatteja, tuoretta chiliä ja yrttejä; persiljaa, korianteria ja minttua. Joidenkin mielestä tällaiset vaatimukset ovat suorastaan naurettavia. Kebabin hinta muodostuisi tuoreiden rehujen vuoksi niin kalliiksi, että paikalliset eivät niitä ostaisi.

On ihan eri asia sönkätä kebsutilaustaan kieli poskella puoli viideltä Suleimassa, kuin etsiä oikeasti hyvää kebabpaikkaa. Kun haen känniruokaa pikkutunneilla, minulle on lähes se ja sama, mitä suuhuni tungen (ja onkin, ystävilläni on tästä kuvottavia todisteita, joista en ehkä puhu sen enempää, onhan tämä sentään olevinaan ruokablogi). Mutta lounaaksi ja viikonloppuisin on kiva syödä Armaan ”Suomi-kebab”, josta maksan mielelläni euron pari enemmän kuin mikrossa lämmitetystä, vettyneestä letusta.

Sitä paitsi lounaan hinta alkaa keskustassa olla muutenkin lähempänä kymmentä kuin seitsemää euroa. Päiväaikaan laadukkaalle ja pari euroa kalliimmalle street foodille olisi varmasti kysyntää. En halua uskoa, että porukka vetää ihan mielellään tikuksi käräytettyjä kanafileitä ja Thousand island -kastikkeessa uitettua kaali-porkkanaraastetta, ja pitää sitä pikaruoan huipentumana.

Länkytys sikseen, yritän tehdä selvän listan. Tampereella pitäisi olla:

  • Enemmän kohtuuhintaista, mutta laadukasta, mielenkiintoisista ja tuoreista raaka-aineista tehtyä matalan kynnyksen ruokaa. Siis astetta parempia hampurilaisia, pizzoja, salaatteja, pastoja, kebabeja, wokkeja jne.
  • Enemmän ja parempia kasvisruokapaikkoja. Sellaisia, jotka houkuttelisivat myös mattimeikäläisiä. Saisivat Lamminpään Perankin tajuamaan, että kasvisruoka voi olla syntisen hyvää mättöä. Tällä hetkellä kaupungin kasvisruokapaikkojen kärkeä edustaa Gopal, joka on aika kallis ja imagoltaan niin hippi, että se rajaa asiakaskuntaa.
  • Etnisiä ravintoloita, joissa tarjoiltaisiin esimerkiksi ihan oikeaa kiinalaista ruokaa. Ei malesialais-filippiiniläis-vietnamilaista, suomalaiseen makuun laimennettua sössösoosia, tyyliin ”herne-maissi-paprikaa hapanimeläkastikkeessa”.
  • Kunnollisia italialaisia, espanjalaisia ja kreikkalaisia ravintoloita. Tämän kokoisessa kaupungissa näiden pitäisi olla jo itsestäänselvyys. Parasta italialaista saa Perlasta, joka on aika kallis. Keskitason paikoissa, kuten Comossa, maut ja toteutus ovat usein lähempänä yleiseurooppalaista kuin italialaista keittiötä. Saludin pihvifilosofia on aika kaukana oikeasta espanjalaisesta ruoasta, ja ainoa (turisti)kreikkalainen ravintola taitaa tällä hetkellä olla Antika.

Lopuksi vinkki tulevaa kesää ajatellen. Kokeilkaa ihmeessä Don Tacon meksikolaisia herkkuja, jos firma pystyttää taas kesäksi taco-kärrynsä keskustaan. Parhaita pikaruokakokemuksiani koskaan, ja kokemuksen myötä palvelukin on varmasti entistä sutjakampaa.

 

 

 

 

 

16 Comments

Leave a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.