Kesäretki Karjalassa: Tohmajärvi ja taianomainen Jänisjoki

On viimeisen kesälomamuistelun aika. Ensimmäisessä postauksessa piipahdimme Tertin kartanossa, Punkaharjulla ja Savonlinnassa, toisessa Imatran henkeäsalpaavissa koskimaisemissa ja Lappeenrannassa. Nyt siirrytään Saimaalta Karjalaan, aivan rajan tuntumaan Tohmajärvelle, tarkalleen ottaen Jänisjoelle.

Jänisjoki antoi kalaa ja vesivoimaa

Halusimme monipuolisen reissun. Ei vain hotelleja, vaan myös kodinomaisempaa ja edullisempaa majoittumista. Ja kun itään kerran lähdettiin, päätimme käydä ihan rajalla asti.

Viimeiset lomapäivämme vietimme Tohmajärven läpi virtaavan Jänisjoen rannalla. Jänisjoki on kalaisa, erämaahenkiseksi luonnehdittu joki, joka virtaa Venäjän puolella Laatokkaan asti. Suomen puoleista jokea kutsutaan isoksi Jänisjoeksi. Se alkaa Loitimon järvestä Kiihtelysvaarasta ja päättyy Värtsilään Venäjän rajalle. Kalastajille iso Jänisjoki tarjoaa runsaasti koskia ja virtapaikkoja.

Koski on antanut myös energiaa voimalaitoksiin, ja Tohmajärvellä on Saarion voimalaitosmuseo. Se sijaitsee käytöstä poistetussa vesivoimalassa, joka on yksi Suomen vanhimpia, perustettu vuonna 1908.

Kodinomainen majapaikka Jänisjoen tuvat

Ville löysi majapaikaksemme Jänisjoen tuvat. Vanhoihin VR:n työntekijöiden asuntoihin tehdyt puutalohuoneistot sijaitsevat aivan joen kupeessa, vain parin kilometrin päässä rajalta.

Tuvat eivät ole mitään luksusta, mutta hinta-laatusuhde oli hyvä. Maksoimme kolmesta yöstä kolmen huoneen ja keittiön huoneistossa alle 200 euroa. Ystävälliset emännät lämmittivät meille pyynnöstä puusaunan, ja grilliäkin olisi kuulemma saanut käyttää.

Tupien sisustus oli aika ysäri, mutta se ei minua haitannut. Oli kivaa saada olla pari päivää omassa rauhassa, ilman riippuvaisuutta hotellien aamiaisajoista ja stressiä siitä, kitisevätkö lapset ravintolassa. Keittiön varustus sopi arkikokkailuun. Jokin kattila puuttui (en enää muista, mikä), mutta sellainen järjestettiin, kun pyysimme.

Kirkas ja hiekkapohjainen Nenosenlampi

Viimeiset lomapäivämme olivat läkähdyttävän kuumia. Joenrannassa oli paljon hyttysiä, enkä halunnut uida siellä. Emäntämme neuvoivat meille ihastuttavan, hyttysiltä rauhassa olevan uintipaikan: huikaisevan kirkasvetisen, puhtaan ja syvän Nenosenlammen, johon hurautti autolla viidessä minuutissa.

Meitä varoiteltiin tungoksesta suositulla rannalla, mutta tamperelaisen mittapuun mukaan väkimäärä ei ollut ruuhkaa nähnytkään. Nenosenlammen ranta oli erittäin hyväkuntoinen, puhdas ja hiekkapohjainen, ja laiturilta oli turvallista hypätä veteen. Rakastan uimista ja saan valtavasti nautintoa kauniista ympäristöstä ja siitä, että vesi on puhdasta. En ole koskaan käynyt Sveitsissä tai Pohjois-Italiassa, mutta voin kuvitella, että pienet, kirkasvetiset vuoristojärvet ovat tällaisia.

Aivan Venäjän rajalla

Olimme syöneet hotellipaikkakunnilla niin hyvin, että Tohmajärvellä kokkasimme rennolla meiningillä: tortilloja, salaatteja ja nopeita pastoja. Tohmajärven keskustassa on S-market, joten ruokaa ei tarvinnut hakea kaukaa. Kiteellä taas on yllättävän hyvin varusteltu Alko, josta ostin pari pulloa kuohuvaa. Nautiskelimme ne terassilla auringonlaskussa.

Ennen samppanjan poksautusta piti kuitenkin tehdä eräs tärkeä juttu. Esikoista kiinnosti hurjasti se, että olimme Venäjän rajalla, ja Ville kävi hänen kanssaan iltakävelyllä rajan tuntumassa. Vastaan oli tullut rajavartija, mukava tyyppi beaglen kanssa.

Hän neuvoi meille paikan, josta rajan näki Suomen puolelta erityisen hyvin. Seuraavana päivänä kävimme näköalapaikalla koko perheen voimin ihmettelemässä raja-aitaa.

Kaurilan koulumuseo elävöittää menneisyyttä

Tohmajärvellä ei ole samanlaisia suuria, jylhiä ja institionalisoituneita nähtävyyksiä kuin Olavinlinna tai Imatrankoski. Pieniä museoita on kuitenkin ihan mukavasti. Kannattaa vain tarkistaa aukioloajat, sillä yllättävän moni paikka oli kiinni vilkkaimpaan loma-aikaan.

Kaurilan koulumuseota ylläpitää Tohmajärvi-seura. Seura on museoinut vuonna 1889 valmistuneen Kaurilan puukoulun, joka oli käytössä vuoteen 1973 asti. Museon alullepanija oli Enni Parkkulainen, koulun pitkäaikainen opettaja, joka oli syntynyt koulussa, sillä myös hänen vanhempansa opettivat siellä.

Kaurilan koulusta tuli kotoisa olo, sillä olen viettänyt ala-asteeni samanlaisessa miljöössä, Messukylän koulun vanhoissa puurakennuksissa. Voi mitä flashbackeja tuli vanhoista, kattoon asti yltävistä uuneista, täytetyistä eläimistä, opetustauluista ja kaikkein kauheimmasta: urkuharmonista. 😀 Olen vähän (paljon) traumatisoitunut musiikintunneista, joilla opettajamme Pekka polki harmonia ja hoilotimme ”onneeni on nolla (nolla, heh heh), herraa lähellä”.

Museossa oli esillä mielenkiintoista tavaraa, kuten yli sata vuotta vanha opettajan tuntikirja. Vitriineissä oli Tohmajärven ylpeyden, maastohiihtäjä Siiri ”Äitee” Rantasen suksia, sauvoja, monoja ja hiihtovaatteita. Rantanen voitti urallaan kolme olympia- ja viisi MM-mitalia. Tuntui huikealta katsoa läheltä edustuspukuja, jotka hänellä oli yllään Oslon olympialaisissa vuonna 1952.

Kahvipaikka ja luontopolkuja

Kaurilan koulumuseossa oli paljon myös sotaan liittyvää materiaalia ja tietoa. Sodan kipeys tuli iholle muissakin pienissä, paikallisin voimin ylläpidetyissä museoissa. Kuolleiden määrä suhteessa kylien asukasmääriin oli valtava.

Tällaisella kaupunkilaistalliaiselle oli myös silmiäavaavaa tajuta, mistä ne Wärtsilät ja Stora-Ensot tulevat. Enso oli viipurilainen teollisuuskaupunki, joka tunnetaan nykyään Svetogorskina. Vaikka historiantunnit olisi tankattu ysin ja kympin arvosanoilla, nuoremman polven on vaikeaa hahmottaa, miten suuri merkitys Itä-Suomella on talous- ja teollisuusperinnössämme.

Koulumuseossa oli myös vapaaehtoisten pyörittämä kahvila. He olivat todella mukavia, kertoivat esineistöstä ja paikkakunnan historiasta. Sympaattinen paikka ja lämpimiä ihmisiä!

Samalla reissulla teimme kävelyretken Kirkkoniemen luontopolulla. Hyttysiä oli taas niin paljon, että lenkki jäi aika lyhyeksi. Jos kestät itikoita paremmin tai olet liikkeellä suotuisampaan vuodenaikaan, Tohmajärven luontopolkuja ja retkipaikkoja löytyy lisää täältä.

Upea ja hämmentävä Puun Sielu

Seuraavana päivänä kävimme todella hienossa, mutta hivenen hämmentävässä paikassa Onkamon kylässä. Puun Sielu on puumuseo, joka sijaitsee perinteiseen karjalaistyyliin rakennetussa, komeassa hirsitalossa. Tai no, talo on vaatimaton ilmaus. Oikea sana on hirsilinna.

Puun sielun perustaja Natasha Podkolzina järjestää huvilassa opastettuja kierroksia. Hän myös opettaa puutyökursseilla muun muassa sorvausta. Puun Sielussa on esillä veistoksia, puupiirroksia ja erilaisia käyttöesineitä. Lisää tietoa paikasta löydät tästä Ylen jutusta.

Podkolzina otti meidät sydämellisesti vastaan vahtikoiransa kanssa. Saimme kierrellä ensin vapaasti Puun Sielun pihapiirissä. Sisällä Podkolzina piti meille perusteellisen esittelykierroksen. Jokainen taideteos, tekijä ja tekniikka käytiin huolella läpi. Podkolzina luonnollisesti haluaa myydä töitä, ja hän kertoi myös teosten hinnat.

Puun Sielussa on eri teemojen mukaisia teoksia, ja nyt tulemme hämmentävyyteen. Töiden aiheita ovat esimerkiksi erotiikka, Diana Ross ja Michael Jackson. Miksi? Olisin kaivannut jotain perusteluja. Toisaalta olisin voinut kysyäkin enkä vain ihmetellä asiaa jälkeenpäin täällä blogissani.

Etenkin Micahel Jackson -teema olisi kaivannut taustoitusta. Jackson oli musikaalinen nero, mutta nykytiedon mukaan myös seksuaalirikollinen. Kun puhutaan musiikista musiikkina, Jackson on kieltämättä suuruus, mutta näin ristiriitaisen taiteilijan mukanaoloa kannattaisi selittää jotenkin. Oikeastaan kaikista teemoista olisi ollut kiva kuulla tarkemmin. Onko Podkolzina tai joku taiteilijoista Rossin ja Jacksonin fani? Kuka on valinnut aiheet ja millä perusteella? Miten moonwalkkaawa Michael Jackson istuu karjalaisen hirsilinnan ovelle?

Puun Sielu on kuitenkin upea ja persoonallinen nähtävyys. Puutaiteeseen ja -rakentamiseen vihkiytynyt ihminen saa siitä varmasti vielä enemmän irti.

Katri Helenaa, apteekkihistoriaa ja omituinen yöastia

Viimeisessä retkikohteessamme nähtävää piisasi. Pitäjänmuseo ulkomuseoalueineen vaikuttaa nopeasti silmäiltynä pienehköltä paikalta, mutta kun rakennuksia alkaa kiertää, aikaa vierähtää tunti jos toinenkin.

Alueeltä löytyy muun muassa apteekkimuseo, kirjailija Maiju Lassilan kotiaitta ja tietoa hänen elämänsä vaiheista, erilaisia käsityöläisaittoja ja jopa pieni Katri Helena -näyttely. Katri kun on Tohmajärveltä kotoisin (artisteista puheen ollen, vierestä Kiteeltä löytyy myös Nightwish-museo).

Suosittelen, että kuumana kesäpäivänä varaat reilusti aikaa tai käyt museossa kahtena päivänä. Lapsille on tarjolla tehtävärata, ja se on aika visainen, joten suorittamisessa voi kestää pitkään.

Käytimme paljon aikaa apteekkimuseoon, jonka opastuskierros oli vähän turhan verkkainen, joskin kiinnostava. Päätalossa asuneen apteekkarisuvun irtaimiston joukkoon oli myös siroteltu paikallisen taiteilijan töitä, joiden funktiota en ihan ymmärtänyt. Ehkä helle oli pehmentänyt pääni, mutta mielestäni teokset eivät istuneet historialliseen miljööseen. Vai oliko idea juuri tämä? Samanlainen hämmentäminen kuin Puun Sielussa?

Tai ehkä en vain ollut nykytaiteelle vastaanottavaisessa tilassa yli 30 asteen helteessä, maskin takana puhistessani.

Tässä kiinnostavimmat tärpit näyttelyistä: ensinnäkin Katri Helenan esiintymisasut. Toiseksi komea apteekkaritalo vanhoine huonekaluineen. Mieleeni jäi erityisesti herrasväen puinen yöastia, jossa ei ollut minkäänlaista tyhjennysmekanismia – mutta ei herrojen tarvinnut moista miettiä, piika kaapikoot kakat!

Lääkkeet, instrumentit ja myrkyt kiehtovat minua. Oli karmivan kiinnostavaa katsella vanhoja penslausvehkeitä ja Pervitin-mainosta, jossa vakuuteltiin, että aine on täysin harmiton, ja lääkärin siunauksella jopa lapsi voi käyttää sitä.

Museossa oli myös suloinen, takorautakalusteilla koristeltu kahvila. Söin täällä parasta koskaan maistamaani artesaanijäätelöä. Harmi, kun en muista tekijän nimeä. Suolakinuski oli jumalaista! Lapsen annos koristeltiin karkeilla possuksi. Possut eli potsit ovat Tohmajärvellä joku juttu.

Viimeisenä iltana saunoimme Jänisjoen tupien mahtavassa, kosteassa ja patinoituneessa puusaunassa. Todella hyvät löylyt! Katsokaa tätä maisemaa. Se ei ole tästä todellisuudesta. Jänisjoen tupien tunnelma oli hyvässä mielessä sellainen kuin Twin Peaks kohtaisi kalevalaisen koivumetsän.

Suomalaistettu Karjala

Itärajalla vieraileminen ja pienet kotiseutumuseot saivat minut pohtimaan entistä enemmän, mikä on Karjala? Mitä me haluamme, kun uhoamme – tosissamme tai leikillämme – ”Karjala takaisin”?

Olen katsellut Yle Areenasta paljon Karjala-dokumentteja ja arkistopätkiä. Niistä huomaa, miten ponnekkaasti Karjalaa suomalaistettiin, jotta evakot olisivat kelvanneet meille, ja jotta suunnitelmat suur-Suomesta olisi oikeutettu. Vanhoissa filmeissä karjalaislapsille opetetaan koulussa suomea. Karjalankieli, venäjä ja karjalaisten omat tavat haluttiin kitkeä pois. Karjalaisuus ei kelvannut, koska se ei ollut ”puhdasta” suomalaisuutta (onko sellaista muka olemassa?).

En ole enkä halua esiintyä Karjala-asiantuntijana, mutta sen minäkin ymmärrän, että Kalevala-henkinen Karjala on kansallismielinen, editoitu luomus. Aitoa karjalaisuutta se ei ole. Jos olisi, karjalankielellä olisi Suomessa täysin erilainen asema. Karjalaiset tunnustettaisiin omana kansanaan, jonka sisällä on useita murteita ja alakulttuureja.

En tiedä, mistä Karjala-kiinnostukseni kumpuaa, sillä en tunne sukujuuriani kovin hyvin. Karjala ja itäinen Suomi ovat alkaneet kiehtoa, ja odotan, koska pääsen taas tutkimaan näitä seutuja ja nauttimaan ihanista leivistä ja piiraista. Lopuksi vielä kuva kalakukosta – joka tosin on leikattu savolaisittain eli koverrettu päältä auki. Opin tänä kesänä tämänkin tärkeän asian: Karjalassa kukko siivutetaan, Savossa koverretaan.

Jos muuten tiedät, mistä Tampereella saisi ympäri vuoden hyviä kukkoja ja muita itäsuomalaisia leivonnaisia, saa vinkata! Lanttukukkoa en ole vielä maistanut, ja se on kuulemma Pohjois-Karjalassa herkkujen herkku.