Kymmenen vuotta, eikä suotta

(Pääkuva: Laura Vanzo/Visit Tampere)

Tasan kymmenen vuotta ja yksi päivä sitten kirjoitin tämän blogin perustamissanat. Aikamoista. Harva asia pysyy ihmisen elämässä mukana näin pitkään ja kasvaa niin merkittäväksi asiaksi kuin sosiaalinen media minulle. Olen yleensä huono viettämään merkkipäiviä, mutta nyt päätin taputtaa itseäni olalle hyvästä työstä ja muistella vähän menneitä.

Kunnallispoltiikasta keittiöön

Aloitin bloggaamisen alkutalvella 2012, koska kaipasin foorumia rennolle, featuretyyppiselle kirjoittamiselle. Olin työskennellyt tuolloin useamman vuoden uutistoimittajana paikallismedioissa. Tiesin mitä ihmeellisempiä asioita Ylöjärven kaavoituksesta ja Nokian hulevesistä ja olin hyvää vauhtia erikoistumassa paikallispolitiikantoimittajaksi.

Se ei kuitenkaan tuntunut omalta roolilta. Tai no, tuntui, mutta vain osittain. Tunsin itseni jo alle kolmekymppisenä pikkutädiksi, jonka päivät kuluivat tiedotustilaisuuksissa kaupungintaloilla ja pöytäkirjoja selaillen. Koin olevani ammatillisesti ahtaassa, liian kuivakkaassa nurkassa.

Olin harrastanut ruoanlaittoa ja budjettini sallimissa rajoissa ravintoloita jo muutaman vuoden. Kymmenen vuotta sitten blogit olivat iso juttu. Eräänä syysiltana keksin, että minä alan kirjoittaa ruokaan painottuvaa, rennolla otteella kirjoitettua tamperelaisblogia. Minulla ei ollut minkäänlaisia tavoitteita. Kunhan saisin reseptini kätevästi talteen sähköiseen arkistoon ja jos oikein tuuri kävisi, ehkä joku ravintola tarjoaisi minulle joskus ilmaisen illallisen.

Apua, ne lukee tätä!

En ole koskaan halunnut jakaa elämäni arimpia asioita tuhansille ihmisille. En ainakaan silloin, kun tilanne on niin sanotusti päällä. En ole kaivannut valtavaa yleisöä, ja aluksi ihan positiivisetkin kommentit saivat minut kauhun valtaan. APUA JOKU TODELLA LUKEE TÄTÄ! Se tuntui samaan aikaan kutkuttavalta ja hirveältä.

Kun blogit alkoivat ammattimaistua ja kirjoittajista tuli influenssereita, olin edelleen arka ja varovainen. En ole avannut somessa juurikaan perheemme asioita, parisuhdettani, sisustustamme tai lapsiani. Vaikka kirjoitustyylini on välillä aika räväkkä ja reteä, olen kiinnostuneempi käsittelemään minua kiinnostavia asioita kuin itseäni. Tiedän, että se on hidastanut kasvuani somessa, mutta kuten sanottu, esillä oleminen pelkän esillä olemisen vuoksi ja korkeat seuraajamäärät pelkkien seuraajamäärien vuoksi eivät kiinnosta minua.

Se, mikä kiinnosti jo kymmenen vuotta sitten ja kiinnostaa edelleen, on ruoka. Reseptit, ravintolat, ruokamatkailu. Tampere, kaupungit, kulttuuri, yhteiskunta. Nykyään entistä enemmän maailman tila ja tulevaisuus. Ruoantuotannon, elämisen ja matkustamisen eettisyys ja ekologisuus.

Ja huonot vitsit. (Osa vanhoista huumoripostauksistani on muuten niin huonoja ja outoja, etten tajua niitä enää itsekään. 😀 )

Kaikki tämä, ihan itse

Kun ottaa huomioon, miten ei-tavoitteellisesti ja itsekkäästi olen blogia kirjoittanut, se on antanut minulle kymmenessä vuodessa käsittämättömän paljon.

Vaikka somekanavat pirstaloituvat koko ajan enemmän ja enemmän, lukijamääräni on pysynyt jo vuosia mukavan tasaisena. Savusuolaa tavoittaa kuukausittain yli 30 000 uniikkia lukijaa. Aika hyvä määrä, kun ottaa huomioon, miten vähän teen kaupallisia yhteistöitä ja saan jeesiä organisaatioiden somejaoista.

Blogi on myös muuttanut toimittajanurani suunnan. Nykyään elätän itseni 70-prosenttisesti kirjoittamalla ruoasta, ravintoloista ja kaupunkikultuurista. Nautinnollinen ja omaehtoinen bloggaaminen on tuonut minulle sen, minkä olisin toki voinut saada mukavuusalueeni ulkokehällä olevalla tekniikallakin, siis myymisellä ja toimitusten kontaktoinnilla – joka on toisinaan melkoista tuuleen huutelua. Tällä alalla kun innokkaita tekijöitä on enemmän kuin töitä, ja tämä tuli minulle nopeasti selväksi aloittelevana toimittajana.

Kävin viime viikolla puhumassa toimittajaopiskelijoille yliopiston freelance-seminaarissa. Tuntui hienolta päästä kertomaan, että urapolku voi muotoutua näinkin. Voit tehdä täyskäännöksen kuntapolitiikasta ruoan ja viinien maailmaan – ja tästä vielä herraties mihin. Ja ennen kaikkea: voit luoda uskottavuutesi ja ammattitaitosi täysin itse. Sinun ei tarvitse kerjätä validointia rekrytoijilta ja käyttää kaikkea aikaasi siihen, että olisit jonkun silmissä pätevä. Minä olen käyttänyt aikaani huomattavasti enemmän siihen, mikä minua kiinnostaa ja se on kannattanut.

Olisin voinut erikoistua ruokatoimittajaksi nopeammin perinteisempää reittiä pitkin, mutta hitaampi ja ennen kaikkea omaehtoisempi, sattumille ja yllätyksille tilaa jättävä taktiikka on sopinut minulle. Koska olen päätynyt ruokaviestijäksi täysin oman polkuni kautta, arvostan jokaista askelta valtavan paljon. Myös lipsahduksia polun sivulle ja pusikoissa rämpimistä.

Blogi edustaa nykyään pysyvyyttä

Tällä hetkellä Savusuolaa on eniten reseptipankki ja matkablogi. Humoristisemmat sekoilut ja mitä mulle kuuluu tänään -tyyppiset pohdinnat ovat siirtyneet enemmän Instagramiini. Se ei kuitenkaan tunnu haikealta. Tykkään tehdä Instaan spontaaneja, vähän tuhnuisiakin stooreja. Voin hyödyntää niissä tilannekomiikkaa, meemejä ja nopeaa reagoimista paljon jouhevammin kuin blogissa.

Olen treenannut vähän TikTokiakin, mutta YouTube ei ole kiinnostanut missään vaiheessa ja Twitteristä lähdin jo vuosia sitten. En jaksa aggressiivista räpätystä päivänpolttavista aiheista, en tanssihaasteita tai saman someruoan tsiljoonatta videointia.

Vaikka blogini on muuttunut, se on edelleen elossa ja hyvissä voimissa. Instagramin viimeaikaiset algoritmikummallisuudet ja Twitterissä käynnissä oleva sekoilu osoittavat, että muniaan ei kannata panna yhteen somekoriin. Bloggaaminen ei ole enää se tapa, jolla breikataan, mutta se edustaa somemaailmassa pysyvyyttä ja minulle ennen kaikkea hallinnan tunnetta.

Blogatessani koen tekeväni juuri sitä, mitä minä haluan. Minun tyylilläni, minun tahdillani, minun itse luomaani kanavaan. Somekanavia tulee ja menee, lehdillä on vähän väliä yt-kierrokset päällä. Mutta sinä, rakas blogini, olet ollut olemassa jo kymmenen vuotta. Eiköhän pyritä siihen, että ainakin toiset kymmenen saadaan mittariin?

Kymmenen vuoden aikana tehtyä

Luodaan lopuksi katsaus kymmenen vuoden evoluutioon. Toinen postaukseni oli heti ensimmäinen kohujuttuni. Kerroin, miten pettynyt olin madeiralaiseen ruokaan. Mielipiteeni suututti monet matkailijat, mutta seison edelleen sen takana. En ymmärrä, miten vehreällä saarella keskellä Atlanttia voidaan tehdä näin mautonta ja huonosti kypsennettyä ruokaa.

Otin kuvat jo alussa ihan hyvällä järkkärillä. Sen sijaan kuvankäsittely pelotti ja ahdisti minua. En tehnyt sitä moneen vuoteen, minkä vuoksi kuvieni väritasapaino oli, noh. Tasapainoton. Kellertävänvihreä. Kapinoin pitkään visuaalista hifistelyä vastaan tekniikkapelkoni vuoksi. Ärsyynnyin myös siitä, että jossain vaiheessa sanat jäivät blogiskenessä upeiden kuvien jalkoihin.

Saman vuoden jouluna kommenttikentässä syntyi suoranainen myrsky! Paahdettujen chili-hunajapähkinöiden tekeminen kun ei ole ihan yksinkertaista. Tein pähkinät entisen asuntomme uunissa, jossa paahtoaika oli noin vartin. Moni kommentoija kuitenkin poltti pähkinänsä, vaikka neuvoin ohjeessa, että tarkkaile kypsymistä ja kääntele pähkinöitä, koska uuneissa on eroja.

Pitääkin tehdä pähkinöitä pitkästä aikaa! Meillä on nyt uusi koti ja uusi uuni. Ans kattoo millainen draama saadaan aikaan tällä kertaa.

Yksi blogiurani upeimmista kokemuksista oli Bloggaajat kokkaa -tempaus ravintola Berthassa. Keksimme ystäväni Nuorgamin Emmin kanssa, että tarjoudumme Berthaan töihin yhdeksi illaksi, jotta näemme, millaista ravintolatyö on kulissien takana. Ideana oli siis tiskata ja vähän tarjoilla.

No, homma jotenkin eskaloitui ja huomasimme luvanneemme, että luomme Berthaan kokonaisen menun, teemme ruoat alusta loppuun itse ja täytämme ravintolan maksavilla asiakkailla. En todellakaan tiedä, miten tämän kaiken teimme, mutta todellakin teimme! Mukana olivat myös tuolloin bloganneet Mansen muijat ja Viinillä-Heta. Niin, ja Ville, jonka pain- motivoin hellästi jeesaamaan meitä keittiössä, koska hän on kuitenkin ihan oikea kokki ensimmäiseltä ammatiltaan.

Muistoni koko kesästä ovat sumeat. Harjoittelin aamusta iltaan briossin leipomista ja majoneesin vatkaamista, mutta me teimme sen! Ruoat onnistuivat ja niitä jopa kehuttiin. Limellä marinoiduista silakoista tuli blogini klassikko, ja teemme niitä taas joulupöytään. Suosittelen raikasta reseptiä kaikille, joita vahvasti maustetut sillit kammottavat ( minä kyllä tykkään niistäkin).

Bittejä ja ihmisiä

Mieluisan uran lisäksi ihmiset ovat ehdottomasti se asia, jonka olen somesta saanut. Emmi on ollut pian kymmenen vuotta yksi tärkeimmistä ystävistäni, joka jaksaa kuunnella niin sydänsuruni kuin huonoimmat vitsini, joka palauttaa maan pinnalle, lohduttaa ja tulee lapsenlikaksi. Niin kuka sanoi, että some on vain ja ainoastaan pinnallinen lumemaailma, jossa ei ole aitoja ihmissuhteita?

Bloggaamisesta on tullut myös puolisoni Villen harrastus, vaikka hän ei Savusuolaa kirjoitakaan. Kokkaamme kuitenkin paljon yhdessä, ja bogissa on myös Villen kehittämiä ohjeita, jotka olen kirjoittanut ylös hänen sanelunsa mukaan ja kuvannut. Ville on käyttänyt myös kymmeniä tunteja blogini ylläpitoon liittyvissä asioissa ja aluksi hän opetti minulle valokuvausta. Nykyään minä olen Villeä taitavampi kuvaaja ja kuvankäsittelijä, ja hän on vilpittömän ylpeä puolestani. Se tuntuu todella hyvältä. Bloggaaminen on siis hitsannut meitä yhteen.

Tässä vaiheessa pitää esittää myös valtavat, julkiset kiitokset Hanna-Leenalle, joka on luonut Savusuolan ulkoasun ja laittanut kaikki tekniset vimpaimet kohdilleen. En voi koskaan kylliksi kiittää. Ulkoasu on nyt ihanan selkeä ja raikas. Mielestäni ikivihreä vielä vuosiksi eteenpäin.

Kuvissa muuten Villen suosituimmat reseptit: Koskenlaskijaan tehty makkarapata ja sopivasti tulinen paholaisenhillo.

Harrastajasta ammattilaiseksi

Kurkataan hieman työjuttuihin, joihin blogin avaama tie on minut johdattanut. Yksi mahtavimmista jutuista on ehdottomasti ollut Juomavinkin Viinivieraissa -podcastin houstaaminen. Haastattelin podissa tunnettuja suomalaisia JVG:stä Sami Kuroseen ja Hanna Hurtasta Anni Hautalaan. Podissa jutellaan rennolla meiningillä viineistä ja niiden yhdistämisestä eri ruokiin. Tätä viinipodia uskaltaa kuunnella, vaikka ei olisi aiheeseen vihkiytynyt hifistelijä, ja jokaisessa jaksossa myös maistellaan viini, josta puhutaan. Kuuntele, miten Espresso Martinin sheikkaaminen onnistuu studiossa!

Teimme myös Sami Kurosen kanssa Juomavinkille Puhutaan viinistä -videosarjan. Sarjassa käydään läpi yhtä rennolla meiningillä viiniharrastuksen alkeet viininkasvatuksesta pullon avaamiseen, viinin dekantointiin ja ruokayhdistelmiin. Kameroiden takana olivat nykyään suurista tv-tuotannoistakin tutut Pasi Kuronen ja Vilma Norokorpi.

Todellakin elämäni kesä! sarja kuvattiin kelluvassa huvilassa Espoon rannassa. Ville tuli välillä kuvauspaikalle kuopuksemme kanssa imetyttämään vauvan ja saimme syödä Pasin laittamia, mielettömän hyviä ruokia.

Tällä hetkellä olen koko ajan kiinnostuneempi ruoantuotannon ja koko elämäntyylimme eettisyydestä ja ekologisuudesta. Tämä näkyy myös työurani suunnassa. Kirjoitin hiljattain Tampere 2030 -lehteen jutun kierrättämisestä ja tein myös aiheeseen liittyvän blogiyhteistyön. Lisäksi olen mukana Tampereen kaupungin Hiilineutraaleja tekoja -hankkeen luentosarjassa, joka käsittelee kestäviä elämäntapoja.

Journalistisella rintamalla olen päässyt toteuttamaan intohimoani: kertomaan tarinoita ihmisistä ruokien takana. Minut pyydettiin ruokafriikuksi Aamulehteen pari vuotta sitten ja tajusin, miten valtavan hyvät verkostot ja tietopankki minulle on kertynyt blogivuosieni aikana. Olen päässyt hyödyntämään tietotaitoani ja olen erittäin tyytyväinen lopputuloksiin. Olen kirjoittanut henkilökuvat niin ravintola-alan grand old ladysta Saara Sinivuoresta, pihvikuningas Hannu Wissistä, Tampereen skenen raikkaasta tulokkaasta Ville Kohosta kuin kaikkien tuntemasta Hans Välimäestä.

Kiitokset treenaamiselle, teille ja sattumille

Paahdetuista (vai poltetuista) pähkinöistä on siis edetty Suomen toiseksi suurimman maakuntalehden ravintolaosastolle, kotiköökistä huippuravintolan keittiöön ja huonoista vitseistä videohoustiksi. Suuri kiitos siitä kuuluu kaikille teille, jotka luette, kommentoitte, vinkkaatte, tykkäätte ja vihaatte. En todellakaan aio lopettaa bloggaamista, vaikka se olisi kuinka fossiilien hommaa. Odotan suorastaan hykerrellen, mihin elämä vielä vie.

Suosittelenkin myös muita harrastamaan, intoilemaan, paneutumaan ja ennen kaikkea aloittamaan. Tee sitä, mikä kiinnostaa, vaikka olisit aluksi kömpelö, polttaisit pähkinät ja ottaisit keltaisia kuvia.

Edessä voi nimittäin olla aikamoinen matka.