”Triplaa blogisi lukijamäärä kuukaudessa” – varo vääriä someguruja

maaliskuu 14, 2017 by Savusuolaa

Saan toisinaan sähköposteja, joissa minulle kaupitellaan somekoulutuksia. Tyyliin ”Hei bloggaaja, haluatko tuplata tai jopa triplata blogisi lukijamäärän kuukaudessa? Osta verkkokoulutukseni ja kirjani, tilaa uutiskirjeeni ja tule seminaariini Ala-Ylä-Vähä-Nikkilän kansakoululle ja kerron, miten se tapahtuu.

PS. Tarjoilut eivät sisälly hintaan, mutta myyn kympillä itse keittämääni Juhlamokkaa ja kristallipullia.”

someasiantuntijat bloggauskoulutukset

Kuulun muutamiin Facebookin yrittäjäryhmiin, ja samat somemaakarit kauppaavat palveluitaan myös niissä. En pidä itseäni someguruna, mutta työni ja harrastusteni ansiosta tunnen mediaa ja blogimaailmaa sen verran, että tunnistan helppoheikit aika nopeasti.

Valitettavasti aloittelevat bloggaajat ja somea vähemmän käyttävät ihmiset eivät tunnu aina tietävän, millaisesta mentoroinnista kannattaa maksaa. Olen lukenut koulutusta kauppaavilta someguruilta esimerkiksi Sujuvaa Kirjoittamista Käsitteleviä Postauksia Jotka Ovat Täynnä Kirjotus Virheitä Mutta Ei Se Oo Nääs Niin Tarkkaa Kunhan Lauseen Jokainen Sana Alkaa Isolla Kirjaimella.

Guru saattaa myös painottaa tiedonnälkäiselle aloittelijalle, miten tärkeitä hyvät ja persoonalliset valokuvat ovat. Neuvojan omat kuvat ovat kuitenkin kuvapankista, ja jokaisessa otoksessa vilahtelee sama ruusukimppu hieman eri kuvakulmasta.

Nerokkaat ohjeet voivat olla latteita ja helposti monistettavia teepussiaforismeja, joilla myydään milloin luontaistuotteita, milloin blogikoulutuksia. Tyyliin ”katso taivaanrantaa ja visioi sinne tulevaisuutesi”, ”tänään on loppuelämäsi ensimmäinen päivä” ja ”jokainen haavasi on kunniamerkki sydämesi galleriassa”.

Joo. Ne auringonlaskut ja sydänmen sisinmät galleriat ovat kivoja juttuja, mutta niillä ei ole mitään tekemistä sosiaalisen median asiantuntijuuden kanssa. Ongelma onkin se, etteivät ihmiset tiedä vielä tarpeeksi hyvin, mitä tämän alan asiantuntijuus on. Someilmiöitä syntyy nopealla tahdilla, ja monella firmalla on vain epämääräinen tunne siitä, että jotenkin tässä nyt pitäisi olla mukana, mutta miten.

sosiaalisen median asiantuntija

Epätietoisuus voi johtaa siihen, että ihmiset haksahtavat höpö höpö -koulutuksiin. Somemaailman nykytilanne muistuttaa nuoruusaikojeni puhelinmyyntityötä. Vuosituhannen taitteessa lehtien puhelinmyynti kiihtyi, koska tietokoneet helpottivat asiakasrekisterien pläräämistä. Myös sähkösopimuksia ja puhelinliittymiä alettiin kaupata puhelimessa.

Nettipuhelinluettelot olivat tuon ajan ilmiöitä. Nykyään yrittäjät osaavat jo olla varuillaan, kun heille soitellaan epämääräisestä ”yritystietorekisteristä”, joka ”ihan vain tarkistaa yhteystietonne”. Jos yrittäjä erehtyy vastaamaan ”juu”, kun puhelinmyyjä varmistaa, onko osoitteenne Firmatie 1, myöntävää vastausta voi seurata lasku. Yrittäjän väitetään ostaneen mainostilaa tietokannasta – jota ei pahimmillaan ole olemassa.

Takavuosien puhelinmyyntikikkailu palaa mieleeni, kun luen oman elämänsä somegurujen oppeja. Osa somemaailmasta on edelleen villiä länttä, jossa tyhmä on se, joka maksaa, ei se, joka höpöttää ja rahastaa.

Suomessa on jo onneksi blogietiikan asiantuntijoita, kuten Salla Kääriäinen. Myös Julkisen sanan neuvosto ja Mainonnan eettinen neuvosto ovat ottaneet kantaa blogien kaupallisiin yhteistöihin. Mutta valvooko kukaan asiantuntijuutta? Voiko kuka tahansa julistautua someguruksi, koska on onnistunut lataamaan Facebookiin kuvia takapihansa perennoista?

Valitettavasti voi. Someasiantuntija ei nimittäin ole suojattu ammattinimike. Mentoroinnin tai koulutuksen ostajan onkin oltava valpas, jotta hän saa rahalleen todellista vastinetta.

Seurasin pari kuukautta erään somekouluttajan kanavia. Hän julisti tekevänsä paljon rahaa ja jakeli bloggausvinkkejä, jotka vaikuttivat vähän kokeneemman bloggaajan silmään kömpelöiltä. Googlettelun jälkeen selvisi, että tyypin hypettämä firma on toiminimi, jonka taloustiedot eivät ole julkisia. Lisäksi hänen omissa somekanavissaan on melko vähän seuraajia ja kommentointia, vaikka hänellä on omien sanojensa mukaan Graalin malja, jonka ansiosta kuka tahansa voi elää bloggaamisella.

Kaikki eivät kuitenkaan jaksa tehdä tällaista selvittelyä, joka auttaa erottamaan valegurut asiantuntijoista. Minäkään en ole maailman paras tutkiva journalisti ja somehaukka, vaikka olen blogannut yli neljä vuotta, blogillani on mukava lukijamäärä ja sitoutunut yleisö, minulla on kaksi viestintäalan yliopistotutkintoa, olen työskennellyt toimittajana 14 vuotta, kirjoittanut kirjan, työskennellyt mainostoimistossa ja käynyt pari hakukoneoptimointikurssia (olen myös oivallinen kerrostalokyttääjä!).

Onneksi olen utelias ja hitusen kyyninen. Näillä meriiteillä uskallan antaa seuraavat neuvot, jotka auttavat erottamaan väärät someprofeetat oikeista.

1. Selvitä gurun taustat

Googlaa, kaivele LinkedIniä ja julkaisuluetteloja. Kysele, tunteeko kukaan tätä ihmistä ja millaisia kokemuksia muilla on hänestä.

Jos ihmisen virtuaalinen jalanjälki rajoittuu hänen omiin somekanaviinsa, on vaikea uskoa, että hän olisi guru, joka on auttanut muita ihmisiä ja organisaatioita.

2. Noudattaako hän omia oppejaan?

Surkuhupaisimpia hömppäguruja ovat ne, jotka toistelevat jostakin muualta oppimaansa mantraa, mutta eivät noudata omia oppejaan.

Jos somekonsultti saarnaa kieliopista ja valokuvaustaidoista, Mutta Kirjoittaa Lauseen Jokaisen Sanan Isolla Alkukirjaimella ja käyttää vain kuvapankkikuvia, hänen saarnansa voi ohittaa.

3. Tunteeko hän somevaikuttajat?

Eräs seuraamani somekonsultti vakuutteli tehneensä bloggaamisella hurjasti rahaa. Blogit, joita hän esitteli hyvinä esimerkeinä, olivat kuitenkin tuntemattomia pikkublogeja. Ne eivät olleet marginaalisen, mutta intohimoisen piirin niche-blogeja tai suurten massojen lifestyle-blogeja.

Jos ihminen väittää tietävänsä jotain tubettamisesta, hänen on tiedettävä, mikä on Töttöröö ja kuka on Lakko. Blogiasiantuntija taas osaa kertoa, miksi WTD-Natalla on huimat lukijamäärät ja miksi Kasper Diemin jutut naurattavat.

Ennen kaikkea hän tietää, että joskus menestyksen syy on salaisuus. Monet suositut bloggaajat rikkovat kaikkia somesääntöjä. He kirjoittavat pitkiä tekstejä, joissa on parinkymmenen rivin kappaleita. Tai sitten bloggaus koostuu pelkistä kuvista, mutta niinpä vain lukijat löytävät postauksen, vaikka hakukoneet suosivat pidempiä tekstejä.

4. Miten suosittuja ja aktiivisia hänen kanavansa ovat?

Uskotko, että kirjoittajan blogi tahkoaa rahaa ja hänellä on valtavasti lukijoita, jos hänellä on vain 200 Facebook-seuraajaa? Instagramissa ja Twitterissä saman verran, niistäkin suuri osa on viikko sitten profiilinsa luoneita intialaisia? Jos kukaan ei juurikaan reagoi juttuihin, joita guru jakaa somekanavissaan?

Jokaisella someihmisellä on yleensä yksi ylivoimainen kanava, mutta suosio tuo seuraajia muihinkin kanaviin. Vaikka Lakko on ensisijaisesti tubettaja, hänen Facebook-yhteisössään on melkein 29 000 ihmistä. Blogikuningatar Natankin Facebookia seuraa yli 3300 silmäparia.

hyvä somekouluttaja

Lopuksi aurinkoa synkkyyden keskelle. Suomessa on onneksi taho, joka auttaa bloggaajia, vloggaajia, instaajia, tubettajia, mediaa ja firmojen someihmisiä. Se taho on Ping Helsinki. Huhtikuun lopussa järjestetään Suomen suurin vaikuttajamarkkinointitapahtuma Ping Helsinki Business Festival, joka on täynnä todellisia someguruja.

Vaikutuin viime vuoden Pingissä Salla Kääriäisen blogietiikkaluennosta, joka käsitteli kaupallisen yhteistyön ja piilomainonnan eroa. Töttöröön Youtube-workshop ei tehnyt minusta tubettajaa, mutta siellä syntyneen kipinän ansiosta paukutan aktiivisesti videoita Instagramin MyStoryyn.

Stressasin kovasti, valittaisiinko minut Pingiin tänä vuonna. Onneksi valittiin, niin myös lähes 200 muuta sisällöntuottajaa, joiden intohimot vaihtelevat käsitöistä moottoriurheiluun. Tapahtujan puhujat ovat niitä, joilla on varaa kertoa muille, mistä kana pissii: esimerkiksi F-Securen tutkimusjohtaja Mikko Hyppönen ja Youtube-tähti Casey Neistat.

Jos siis haluat maksaa todellisesta asiantuntemuksesta, maksa tästä. Älä epämääräisestä mutusta, copypastatuista teepussiaforismeista ja Kirjotus Virheistä.

Ping Helsinki 2017

Ja ei, Ping ei maksanut minulle tästä yhtään mitään. Ihan vain rakkaudesta asiantuntijuuteen kirjoitin. Ja inhosta kehnoihin mietelauseisiin.

Sun sydän on mun sydänmmessä.

Sopas-viikko lataa aivosi, kas näin se käy

maaliskuu 10, 2017 by Savusuolaa

”Olisi kiva nähdä pitkästä aikaa”, kaverini ehdotteli. Olin jo näpyttämässä joo-vastausta, sillä minä olen niitä ihmisiä, jotka tuppaavat sanomaan aina joo ja miettivät vasta sitten, riittääkö jaksaminen tai aika.

Kaveria olisi ollut todella kiva nähdä, mutta kieltäydyin. ”Mä vietän nyt pari sopas-viikkoa”, selitin. Lyhenne pulpahti mieleeni jostain automaatista ja se nauratti meitä molempia. Kyse ei ole siitä, että aikoisin omistaa aikani Teija Sopasen vanhoille Teijan keittiöille, vaan siitä, että aion olla muutaman viikon sosiaalisesti passiivinen. Karsia menot ja kivatkin ihmiset minimiin. Sulkeä läppärin illoiksi, jutella kukille ja uppoutua kirjoihin.

oman ajan tärkeys
oman ajan tärkeys
Oma aika on ollut minulle tärkeää lapsesta asti. Toki sen merkitys on korostunut perheen ja työelämään siirtymisen myötä, kun vapaa-aikaa on vähemmän.

Vapaa-ajan vähäisyys tosin luo seuraavan dilemman. Vietän päivät itsekseni aivotyön parissa. Tavallaan kaipaan sosiaalisuutta, koska olisi kiva höpötellä, päivitellä ja naureskella. Sosiaalisuus on kuitenkin myös uuvuttavaa, niin ihania kuin ystävät, kaverit ja kekkerit ovatkin.

Hauskimpia, mutta myös kuormittavimpia ovat tapaamiset niiden ihmisten kanssa, joita en ole nähnyt pitkään aikaan. Kerrottavaa, kuunneltavaa, jaettavaa, kyseltävää ja ymmärrettävää on niin paljon. Kotiin palattuani saatan ihmetellä, miksi olen nääntynyt ja kiukkuinen, vaikka treffeillä oli ihanaa. Minun pitäisi nauttia tapaamisista, koska tuijottelen päivästä toiseen yksin tietokonetta.

Joudun muistuttamaan itseäni kerta toisensa jälkeen siitä, että olen aika introvertti ihminen, vaikka pinnallinen kuva minusta onkin armoton suupaltti. Suhtaudun ihmisten tapaamiseen vakavasti. Jään miettimään heidän sanomisiaan ja yritän sanoa asioita, jotka ovat hauskoja, keventäviä, huomioivia tai haastavia. Siis jotain muutakin kuin vain hyvää päivää kirvesvartta. En tietenkään onnistu tässä aina, mutta yritän, ja yrittäminen vie voimia.

Joskus lopputulos on siis se, että vietän ihan aidosti hauskan illan kahvilassa kaverini kanssa, mutta kotona väsymys romahtaa niskaan. Kiukuttelen kuin pahainen kakara, ja mies ihmettelee, mistä on kyse. Eikö siellä viinillä ollutkaan kivaa?

No oli. Ihan samoin kuin juokseminen on kivaa sporttiselle tyypille. Pitäisi vain osata juosta myös kevyempiä lenkkejä ja pitää välillä täyslepopäiviä. Muuten nuupahdan, vaikka viikko olisi päällisin puolin täynnä onnistumisia, mukavia menoja ja upeita ihmisiä.

oman ajan tärkeys

Omien reaktioiden ja syy-seuraussuhteiden selvittäminen ei ole aina helppoa. Aloin ymmärtää omaa sosiaalista kuormittumistani, kun ymmärsin, että minulla on synestesia ja luonteessani on todella paljon piirteitä erityisherkkyydestä – jota tosin parjataan kotipsykologien muotidiagnoosiksi.

No oli diagnoosi mikä hyvänsä, minun aivoni siertävät ärsykkeitä vain rajallisen määrän. Tarkoitan ärsykkeillä melua, hajuja ja hälinää, mutta myös digitaalisten laitteiden, infotulvan, luovan työn ja sosiaalisuuden aiheuttamaa kuormitusta.

Otetaanpa esimerkiksi päivä, joka vaikuttaa päällisin puolin tavalliselta 33-vuotiaan istumatyöläisen päivältä. Herään. Lapsi kiukuttelee ja huutaa koko aamun. Olen saanut yön aikana useita sähköposteja ja vilkaisen ne puhelimisesta aamukahvia keittäessäni. Lähden kirjastoon tekemään töitä. Netti pätkii.

Kun se alkaa vihdoinkin toimia, kone ja muistitikkuni eivät juttele keskenään. Saan lisää sähköpostia otsikolla PARI KIIREISTÄ JUTTUA VASTAISITKO JO TÄNÄÄN. Itsekseen puhuva mummo manailee viereisellä koneella skannauksen hankaluutta. Joku haluaa tulla ilmoittamaan kirjaston nettinurkan työntekijälle, että nykykirjallisuus on paskaa, eikö täällä ole Reino Lehväslaihon Panssarisotaa?

Lähden lounaalle. Ravintola on täpötäynnä, ilmassa haisee kärähtänyt kukkakaali. Luottokorttiyhtiöstä soitetaan, joku on yrittänyt käyttää korttiani Jenkeissä. Minua tönitään. Musiikki on kovalla ja se on Happoradiota, uhmaikäinen lapsi huutaa.

Palaan kahvilaan tekemään töitä. Netti on hidas. Viimeistelen töitäni ja kirjoitan kolme pitkää sähköpostia, vastauksia tulvii konekivääritahdilla. Muistan, että jääkaappimme on tyhjä. Mies menee töiden jälkeen suoraan kokoukseen. Minun pitää sekä hakea lapsi että ulkoiluttaa koira että käydä kaupassa. Selkä on kipeä, koskas kävinkään viimeksi pilateksessa? Ai niin, pitää täyttää kotona se vakuutuslappu ja etsiä lapselle huomiseksi jumppavaatteet.

Kotona saan vielä työpäivän päätteeksi muutaman nopeaa reagointia vaativan mailin. Ne koskevat tärkeitä asioita, enkä voi kirjoittaa vastauksia sutaisten. Lapsi kitisee ikävää ja huomiota.

Peruspäivä siis, mutta tällaisen jälkeen olen ihan puhki. Jatkuvat keskeytykset, yllättävät pyynnöt, kiire, tekniikan tökkiminen ja monien pienten arkisten juttujen kasautuminen väsyttävät minua todella paljon. Olen monesti ajatellut, että tällaisen päivän jälkeen lasi viiniä ja juoruilu kaverin kanssa olisivat parasta lääkettä. Sitten ihmettelen, miksi olen vielä väsyneempi ja kireämpi palatessani kotiin.

Onneksi olen oppinut hahmottamaan, millaiset pikkujutut kuormittavat minua. Olen myös oivaltanut, että eivät ne oikeastaan ole mitään pikkujuttuja. Tietotyö ei kuormita lihaksia, mutta oivaltavan sisällön tuottaminen ja etsiminen, kommunikointi, reagointi ja keskeytykset luovat hälyä ja kuormitusta.

Nykyään en tunne enää huonoa omaatuntoa siitä, että skippaan kivojenkin ihmisten tapaamisia, jos päivät ovat silppuisia. Minä pidän sopas-viikkoja, tuijotan ihanan verkkaista Kotikatua, luen tai ihan vain makaan olohuoneen lattialla ja venyttelen.

Silloin maailma on tuolla ja minä täällä. Omassa maailmassani, lepäilemässä ja latautumassa.

oman ajan tärkeys

Ole siis sinäkin rohkeasti sopanen! Vetäydy, erakoidu, mökkeydy, ihan millä verbillä haluatkin tätä käpertymistä kutsua.

Suosittelen vähentämään tapaamisten lisäksi myös somessa roikkumista iltaisin. On yllättävän ihana tunne, kun jätät kommentoimatta siihen ja tähän kuumottavaan Facebook-keskusteluun, josta versoisi lukuisia vastakommentteja (ja lopulta joku linkkaa sen kuvan, jossa Michael Jackson syö popcorneja leffateatterissa Thrillerin musavideossa). Se tuntuu vähän samalta kuin sokerista kieltäytyminen silloin, kun olet karkkilakossa.

Tai ei, ei se siltä tunnu. Se tuntuu suklaalta. Ja viskiltä kans.

Veriappelsiinirahka hunajan ja kurkuman kera

maaliskuu 9, 2017 by Savusuolaa

No niin, tänä vuonna olen inessä skenessä. Kuten kunnollinen ruokahipsteri konsanaan, minäkin kokkaan sesonkiruokaa italialaisista veriappelsiineista. Viime vuonnahan yritykseni tyssähti siihen, että lähikaupasta löytyi veriappelsiinien sijaan vain puoliveriappelsiineja. Kyllä vain. Puoliveriappelsiineja.

appelsiinirahka veriappelsiinirahka ohje

Nyt tähdet olivat kuitenkin puolellani ja löysin täysveriappelsiineja. Loihdin niistä helpon rahkan, jossa on kuitenkin pientä twistiä. Ensinnäkin ripautin rahkaan hieman kurkumaa. Miedohko mauste ei hyppää häiritsevästi esille, mutta kurkuma tekee rahkasta kauniin keltaista. Tämä on värinsä puolesta täydellinen, helppo pääsiäisijälkiruoka.

Sokerin sijaan taitoin appelsiinin ja rahkan hapokkuutta hunajalla. Mausta tuli samaan aikaan lempeä ja raikas.

Käytin juoksevaa vaaleaa hunajaa ja sulatin sitä mikrossa vielä nestemäisemmäksi, jotta se sekoittuisi rahkaan helposti. Käytin hunajaa reilut puoli desiä, mutta vähempi riittää, jos et pidä makeasta tai käytät tummaa tai hieman vanhempaa hunajaa. Hunajan maku nimittäin vaihtelee lajin mukaan, ja ainakin minun suuhuni vanha hunaja on voimakkaampaa kuin tuore.

Sahramilla ja kurkumalla maustettu veriappelsiinirahka (46 annosta):

500 grammaa eli 35 veriappelsiinia (koko voi vaihdella)
500 grammaa maustamatonta maitorahkaa
2,5 desiä kuohukermaa
0,50,7 desiä juoksevaa hunajaa
1 ja 1/4 teelusikallinen kurkumajauhetta

Koristeeksi:

raastettua veriappelsiinin kuorta
muutama veriappelsiinilohko

1. Vatkaa kuohukerma vaahdoksi. Sekoita maitorahka hyvin kermavaahdon joukkoon. Sulata hunajaa muovikipossa mikrossa noin 10 sekuntia, kunnes se on nestemäistä, mutta ei tulikuumaa. Kaada hunaja ohuena nauhana rahkan joukkoon koko ajan sekoittaen. Lisää lopuksi kurkuma ja sekoita hyvin.

2. Kuori veriappelsiinit ja leikkaa kalvot ja kovat, puumaiset osat pois hedelmälihasta. Paloittele appelsiinit lohkoiksi. Sekoita lohkot rahkan joukkoon. Voit jättää muutaman lohkon koristeluun ja asettaa ne valmiiden annosten päälle. Anna rahkan vetäytyä hetki jääkaapissa.

3. Tarjoile appelsiinirahka kylmänä. Voit ripotella annosten päälle raastettua appelsiininkuorta tai pienen ripauksen kurkumaa.

veriappelsiinirahkan resepti

Hahaa, tämän kuvaussession ansiosta keksin muuten vihdoinkin käyttöä Mariskooleilleni. Miksi en ole tajunnut, että näitä voi käyttää vaikka jälkiruoka- tai alkukeittomaljoina?

Minähän en todellakaan ole mikään Mariskooli-fani. Kun sain pari skooliani nuorena, pidin niitä susirumina. En myöskään ole keräilyihminen, joka haalisi Mariskooleja, Aalto-maljakoita tai Muumi-mukeja vitriineihin pönöttämään. Olen aika funktionaalinen ihminen ja haluan, että kotonani olevia tavaroita voi käyttää ja kosketella ihan rohkeasti.

Jatkossa Mariskoolit saavat siis toimittaa venetsialaishenkisen, vähän överin lautasen virkaa. Minulla on yksi vihreä ja yksi sininen skooli, joten nyt pitää varmaan alkaa haalia jotain Tokmannin keräilylappusia ja hankkia koko sarja samaa väriä. Kas tästä se keski-ikäisyys alkaa. Olenko muuten jo hehkuttanut, että Kotikatu on aivan hel-ve-tin hyvä sarja?

Lopuksi vielä asiaa appelsiineista. Niistä viimevuotisista puoliverikkäistä syntyi hyvää ruokaa, nimittäin appelsiinilla maustettua couscousia ja broileria. Nämä helpot kaurakeksit taas saavat ihanasti tuoksua ja raikasta makua appelsiinista. Perinteisestä appelsiiniriisistä tuli parissa viikossa yksi blogihistoriani suosituimmista resepteistä, suosittelen!

appelsiinikana veriappelsiini couscous
kaura-appelsiinikeksit

Punajuuripyttipannu ja jugurtti-vuohenjuustokastike

maaliskuu 6, 2017 by Savusuolaa

Lupauduin kuukausi sitten mukaan Epätrendikkään ruokablogin Suomiruokahaasteeseen. Se oli hyvä veto, koska olemme käyttäneet kotimaisia juureksia vielä enemmän kuin tavallisesti. Nyt jääkaapista löytyi puoli pussia punajuuria, joista halusin loihtia jotain nopeaa uunikalan kylkeen. Tein pyttipannun, jonka pääosassa ei ollutkaan peruna, vaan punajuuri.

punajuuripyttipannu ohje

Käytin toki myös perunaa, vähän porkkanaa ja suursuosikkiani palsternakkaa. Sipulia, valkosipulia, rosmariinia, suolaa, pippuria ja hunajaa mausteeksi, eikä tämä ruoka oikeastaan muuta kaipaisi.

Olin kuitenkin kastiketuulella. Tykkään yhdistää hunajalla maustetut juurekset vahvaan juustoon, joten murustelin paksun luonnonjugurtin joukkoon vuohenjuustoa. Kammoan sitä paksuina, vahamaisina kiekkoina myytävää haisulia. Sen sijaan kuoretonta, raikasta ja hapanta vuohenjuustoa rakastan. Sitä myydään kaupassa läpinäkyvässä pakkauksessa. Haisuli taas on kätketty yleensä kokonaan kääremuoviin.

Tämä kasvispyttipannu maistuu sellaisenaan tai kalan, lihaisan raakamakkaran, savutofun tai palvikinkun kera. Annoskoko vaihtelee luonnollisesti sen mukaan, syötkö pyttärin pääruokana vai lisukkeena.

Tässä reseptissä ilmoitan punajuuren määrän grammoina, muut kappaleina. Mielestäni punajuurien koko nimittäin vaihtelee älyttömästi. On helpompaa löytää keskikokoinen porkkana tai peruna kuin punajuuri. Jos sinulla ei ole vaakaa, sanoisin, että 8 pientä tai 6 vähän isompaa punajuurta vastaa 400 grammaa.

Jos kuullotan kasviksia vaikka pataan tai kastikkeeseen, käytän öljyä. Kasvikset, kala ja liha saavat kuitenkin kauniin paistopinnan palamatta pohjaan, kun käytät sekä öljyä että voita.

Tällaisessa liemettömässä ruoassa paistoon kannattaa siis käyttää voita, se antaa pyttikseen mehevyyttä ja nätin pinnan. Ja spydärin kaltaiseen ruokaan voi vain kuuluu – asiasta ei edes keskustella!

Punajuuripyttipannu (46 annosta):

400 grammaa punajuuria
3 porkkanaa
3 perunaa
pieni palsternakka
1 keltasipuli
24 valkosipulinkynttä
1 ruokalusikallinen juoksevaa hunajaa
1 rosmariininoksan havut silputtuina/1 teelusikallinen kuivattua rosmariinia
suolaa
mustapippuria
iso nokare voita ja loraus öljyä paistamiseen

Vuohenjuusto-jugurttikastike:

4 desiä paksua luonnonjugurttia, esim. turkkilaista tai kreikkalaista
100 grammaa kuoretonta vuohenjuustoa
ripaus suolaa

Lisukkeeksi:

suolakurkkuja
hunajaa

1. Tee ensin kasike, jotta se ehtii makustua, kun paistat pyttipannun. Kaada jugurtti tarjoilukippoon. Murustele vuohenjuusto sormin joukkoon. Maistele ja lisää pieni ripaus suolaa. Älä liioittele suolan määrässä, sillä vuohenjuusto on suolaista. Peitä kippo kelmulla ja nosta kastike jääkaappiin vetäytymään.

2. Esivalmistele kasvikset. Kuori punajuuret, palsternakka, perunat ja porkkanat. Kuutioi kasvikset tasakokoisiksi lohkoiksi, jotta pyttipannu kypsyy tasaisesti. Kuori ja silppua kelta- ja valkosipuli pieneksi hakkelukseksi. Irrottele rosmariininhavut oksasta ja leikkaa havut saksilla tai veitsellä silpuksi.

3. Kaada paistinpannuun loraus öljyä ja reilu nokare voita. Lisää pannulle kelta- ja valkosipuli ja kuullota pari minuuttia keskilämmöllä. Lisää seuraavaksi joukkoon kovimmat juurekset eli palsternakka ja porkkana, joiden kypsymisessä kestää pisimpään. Paista kasviksia sekoitellen viitisen minuuttia, kunnes ne alkavat pehmetä.

4. Lisää lopuksi joukkoon peruna ja punajuuri, jotka kypsyvät nopeammin. Lisää tässä vaiheessa myös rosmariini. Jatka paistamista sekoitellen, kunnes kasvikset ovat pehmenneet helposti syötäviksi. Niissä saa kuitenkin olla napakkuutta. Tarkoitus ei ole paistaa niitä mössöksi.

5. Mausta pyttipannu lopuksi suolalla, pippurilla ja hunajalla. Nauti jugurttikastikkeen, suolakurkkujen ja hunajan kanssa sellaisenaan tai pääruoan lisukkeena.

kasvispyttipannu ja vuohenjuustokastike resepti

punajuuripyttipannu ja vuohenjuustokastike ohje

Niin raivostuttavaa kuin punajuuren käsittely onkin, maku palkitsee aina. Joka kerta punajuuriruokia syödessäni mietin, että miten hitossa tällaisia maan aarteita voi saada näin halvalla. Vilkaisin juuri Stockan Herkussa Apetitin Tuoreksia. Yksi vakuumipakkaus, jossa on keskimäärin 300 grammaa kasviksia, maksaa saman verran kuin iso pussi porkkanoita ja perunoita yhteensä.

Tuoreksia on mainostettu helppona vaihtoehtona, koska paloitteluun ja kuorimiseen ei mene aikaa. No, jos unohdetaan punajuuren kaltaisen sottapytyn kanssa pelaaminen, mielestäni muutaman porkkanan kuorimiseen, saati sitten kuorellisena käytettävien paprikoiden ja vastaavien käsittelyyn ei mene tuhottomasti aikaa. Juuri sen pienen hengähdyshetken verran, jonka pää vaatii nollautuakseen päivän aivotyöstä.

Lisäksi juuresten kuoret eivät mene meillä aina biojätteeseen. Joskus innostumme keittelemään niistä itse kasvisliemipohjan keittoon tai pataan. Valmiita liemiä voi jemmata pakastimeen. On kiva yllätys löytää broilerinroippeista keitetty kanaliemi juuri sinä hyisenä syysiltana, kun päätät tehdä lohturisottoa.

Juu juu, on erilaisia kulutustottumuksia ja kotitalouksia. Joku haluaa käyttää pari kuorimiseen menevää minuuttia tv:n katseluun, juoksemiseen tai siivoamiseen. Tämä herkkuperse menee kuitenkin maku edellä.

Jos rakastat punajuurta yhtä paljon kuin minä, tsekkaa, vähän vanhempi reseptini punajuuri-kookoskeitto. Se on ihanaa ja helpooa, eikä resepti ole nipo, koska hätätapauksessa voit käyttää kaupasta löytyvää valmista punajuurisosetta. Ai miten niin suhtautumisessani erilaisiin puolivalmisteisiin on muka ristiriitoja???

Toinen ihanuus on punajuuri-ohrasalaatti, joka höystetään vuohenjuustolla ja paahdetuilla pähkinöillä. Red love!

Liika tarkkuus tekee kokkailusta ilotonta saivartelua

maaliskuu 5, 2017 by Savusuolaa

Viikonloppuna minunkin some-feediini osui tämä Seuran toimittaja Miia Saaren bloggaus, joka käsittelee suolan määrää resepteissä. Saaren mielestä termit ”ripaus suolaa” ja ”suolaa oman maun mukaan” ovat ärsyttäviä, jopa kirjoittajan ammattitaidottomuuden merkkejä. Epämääräiset suolaripaukset sopivat Saaren mielestä kotikeittiöön, eivät keittokirjoihin. Minä olen asiasta vahvasti eri mieltä.

sopiva suolan määrä ruoassa

Saaren mielestä hänen oikeutensa kuluttajana on saada täsmällinen määritelmä sille, millainen suolamäärä on kuhunkin reseptiin täydellinen. Hän ei halua oppia asiaa maistelemalla, saati sitten yrityksen ja erehdyksen kautta. Saari mainitsee tekstissään myös ylimalkaisen reseptin, jossa millekään aineksille ei anneta tarkkoja määriä. Suolaripauksen vertaaminen tällaiseen summittaisuuteen on kuitenkin liioiteltua.

Omat kokkailutaitoni ovat hioutuneet nollasta ihan hyviksi, ja olen päässyt tälle tasolle maistelemalla ja opettelemalla, en punnitsemalla orjallisesti grammoja. En tiedä, haetaanko tekstissä nyt väkisin raflaavaa näkökulmaa – ainakin toivon, että haetaan. Ruoan suolaisuus kun on yksi vahvimmista makuasioista, ja se  vaihtelee kovasti ihmisen mukaan. Käsityksemme siitä, millainen on riittävän kypsä peruna, on huomattavasti yhteneväisempi kuin käsitys siitä, koska suolaa on liikaa tai liian vähän.

Yritän välttää hervottomia suolaövereitä, koska kroppani kerää helposti turvotusta. Suolainen ruoka on kuitenkin heikkouteni, ja usein pyöräytän vielä annoksen päälle kevyen pintasuolan. Näin tehdään myös ammattikeittiöissä. Siis siellä, missä reseptiikka laaditaan gramman tarkkuudella.

Olen kuitenkin huomannut, että moni janoaa suolaa vielä enemmän kuin minä. Ruokaan ripautellaan sekä suolaa että suolaisia liemikuutioita. Toiset taas vannovat pelkkien yrttien nimiin ja syövät tyytyväisinä ruokaa, jonka makumaailma on suurin piirtein yhtä syvä kuin vauvojen soseissa.

Toleranssi vaihtelee yhtä paljon, kun on kyse tulisuudesta. Hippunen paprikajauhetta on liikaa yhdelle, toinen vetelee kokonaisia Naga morich -chilejä.

sieni-chilipasta ainekset

Ihmisten vaihtelevan makuaistin lisäksi raaka-aineet tuovat mutkia matkaan. Ensinnäkin, mausteissa on eroja. Ainakin minun suuhuni ruususuola maistuu erilaiselta kuin merisuola tai hieno suola. Chileissä on vielä enemmän eroja jopa lajikkeen sisällä. Samasta sadosta saattaa syntyä niin helliä ja hedelmäisiä kuin tuimia ja tulisiakin makuja.

Myös pääraaka-aineet vaikuttavat siihen, kuinka paljon suolaa ja muita mausteita kannattaa käyttää. Kesällä, kun esimerkiksi tomaatit ovat parhaimmillaan, maustan ne hennosti ja annan syvän, mehevän vihanneksen loistaa omana itsenään. Talvella taas tarjolla on osumaa ottaneita, kovia ja kellertäviä tomaatteja. Tällöin ruokaa tulee maustettua reippaammin, koska pääraaka-aine ei ole yhtä laadukas kuin satokautena.

Mielestäni termi ”hippunen suolaa” ei ole merkki reseptin laatijan ammattitaidottomuudesta. Asiasta nillittäminen on suoraan sanoen turhaa saivartelua. Jos lähtisimme tälle linjalle, olisi mahdotonta kirjoittaa reseptin reseptiä.

Mitä mieltä olet esimerkiksi ruokaohjeesta, jossa neuvotaan käyttämään puolikas vaniljatanko? Markkinoilla on nimittäin eri kokoisia ja paksuisia tankoja. Entä miten määritellään hapokas omena? Pitääkö sen olla niin ärtsy, että kyyneleet kihoavat silmiin? Riittääkö tavallisen syysomenan hapokkuus? Onko kukaan kysynyt Granny Smithin mielipidettä? Entä Jonagoldin tunteet?

Yritän antaa omissakin resepteissäni vinkkejä, jotka ottavat huomioon vaihtelun raaka-aineissa. Jokaisen muuttujan huomioiminen tekisi ruokablogeista ja keittokirjoista sietämättömiä. En minä ainakaan jaksaisi lukea sivukaupalla alaviitteitä tai jaarittelua siitä, miten Tigerissa myytävien jättikanelitankojen koko vaikuttaa leivonnaisen makuun suhteessa Santa Marian pikkutankoihin.

Mieluummin käytän omaa suutani, nenääni ja hitusen vaivaa. Maistelen ja maustan pikkuhiljaa. Havainnoin, miten maku muuttuu. Vain sillä tavalla voi oppia laittamaan ruokaa.

quornin käyttä quorn-wokki

Minulla on kokemusta hämmennyksestä, jonka ihmisten erilaisten ruoanlaittotaidot ja odotukset voivat aiheuttaa. Tämä paahdettujen chilipähkinöiden resepti on yksi Savusuolan historian luetuimpia, haukutuimpia ja kehutuimpia.

Haukut ja hämmennys johtuivat siitä, että se lämpötila ja paahtoaika, jotka toimivat minun uunillani, käräyttivät toisen pähkinät. Jouluhan siinä meni pilalle, ja rakentavin tapa käsitellä asiaahan on toki v-alkuisen sanavarastonsa esittely reseptin kehittäjälle.

Täydensin tuolloin reseptiä pitkällä jaarituksella siitä, miten uunin koko, ikä, pähkinälajikkeet ja kiertoilma voivat vaikuttaa siihen, miten naksut kypsyvät. Nykyään en enää jaksaisi lisätä tällaista evästystä jokaiseen bloggaukseen. Mielestäni kirjoittajan on voitava luottaa siihen, että lukija ei jätä ruokaa tekeytymään itsekseen ja häivy sillä välin suihkuun. Minun on voitava luottaa siihen, että hän seuraa, mitä uunissa tai liedellä tapahtuu, kokeilee ruoan kypsyyttä, haistelee, katselee ja maistelee sitä.

Että hänellä on ripaus järkeä päässään ja suussaan pari makunystyrää suussaan, joiden mieltymyksiä minä en voi arvata.

PS. Jos haluat tietää, millaiset reseptit ovat minun mielestäni ärsyttäviä, täältä löytyy top 5 lista raivostuttavimmista ruokaohjeista. Myös katsaukseni 70-luvulta peräisin olevaan Mansen menu -kirjaan saattaa kiinnostaa sinua. Näyttelijä Tapani Pertun Sorsapaisti vie reseptiikan yksinkertaistamisen, tuota, omanlaiselleen huipulle.